Auringonlasku paljasti rannalle huuhtoutuneet asiat. Huomasin pullonkorkit, niiden terävät reunat ja kirkkaat värit. Simpukankuoret pyysivät päästä mukaani, mutta en nostanut niitä hiekasta. Sen sijaan poimin käteeni pienen, täydellisen pyöreän kiven. Sen sileä selkä piti vielä kiinni auringon viimeisten säteiden lämmöstä. Sen pehmeäksi kulunut pinta toi mukanaan terveiset aalloilta, jotka sitä olivat vuosituhansien ajan silitelleet. Painoin kiven kämmentäni vasten. Miten joku voikin olla niin kova ja niin pehmeä samaan aikaan.
Ymmärsin, ettei mitään sellaista tapahdu hetkessä. Rosoiset reunat silottuvat vain lukuisilla lempeillä silityksillä, karhea pinta pehmenee vain kärsivällisellä kosketuksella. Olethan sinä aalto minun kovaa kuortani vasten, kun itse en siihen pehmeyttä löydä.
//Anna
kaleidoskooppi.net 