Päivän sää oli ollut epävakainen, eivätkä pilvet näyttäneet iltaa kohti hälvenevän. Päätimme silti lähteä katsomaan monien kehumaa rantaa. Lokkien kirkuna ja suolan tuoksu paljastivat lähestyvämme merta jo paljon ennen kuin mitään oli näkyvissä. Nousimme pienelle mäen nyppylälle, jonka laelta avautuivat vaahtopäiset aallot ja silmänkantamattomiin jatkuva rantahiekka. Lapset heittivät kengät jaloistaan ja juoksivat ihastuksesta hihkuen hiekalla, keräillen simpukoita ja kastellen varpaitaan merivedessä.
Yhtäkkiä huomasin pyyhkiväni tuulessa silmiäni. Käänsin pääni kohti kuin tilauksesta pilven raosta pilkistänyttä aurinkoa, ja seisoin paikoillani aivan hiljaa. Merituuli puhalsi kaikin voimin ja samalla pyyhki kerros kerrokselta pois sitä, mitä edellisen vuoden olin taakkanani kantanut. Meren aallot aavistivat murheeni ja pelkoni, ja veivät ne mukanaan.
Lämmin käsi tavoitti omani, hiljainen puristus ja kyynel silmäkulmassa kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Sama puhdistava tuuli oli tavoittanut hänetkin, vienyt ensin polvilleen ja nostanut sitten ylös. ”Kunpa voitaisiin jäädä tähän”, hän kuiskasi, enkä voinut muuta kuin nyökätä.
//Anna
Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina, kerromme vuorotellen juuri siitä viime kesän hetkestä, jonka olisimme toivoneet voivamme säilöä purkkiin tulevan talven varalle.
kaleidoskooppi.net 