Olimme olleet mökillä vasta muutaman tunnin, mutta tuosta vinosta, harmaantuneesta laiturista oli jo ehtinyt tulla lempipaikkani. Olin ihastellut laiturilta avautuvaa näkymää jo moneen otteeseen, mutta siitä tuntui olevan mahdotonta saada tarpeekseen. Siispä muiden mennessä yöpuulle hiippailin vielä kerran rantaan ja istahdin laiturin nokkaan.
Ihoani helli lämmin kesäillan henkäys, jossa ei vielä myöhään illallakaan tuntunut pienintäkään viileää vivahdetta. Istuin hievahtamatta tuijottaen vuoroin taivasta ja järvenselkää, osaamatta päättää kumpaan katseeni kiinnittäisin. Yritin painaa mieleeni jokaisen yksityiskohdan ja värisävyn. Taivas oli kuin alati muuttuva taideteos, jonka nopeasti muuttuvat sävyt heijastuivat kauniisti tyynenä lepäävän järven pinnasta. Vastarannalla kohosivat utuiset tunturit, ja järvi tuntui jatkuvan rikkumattomana päättymättömän pitkälle. Mistään ei kuulunut mitään eikä missään näkynyt ketään, muutamaa ohi lentelevää lintua lukuunottamatta.
Imiessäni itseeni kumpuilevien tunturien, värikylläisen taivaan ja tyynen järven epätavallista yhdistelmää tuntui kuin kaiken Luoja olisi valmistanut kaiken sen kauneuden juuri minun sydäntäni varten. Maalannut taivaan mitä kauneimmilla väreillä ja tyynnyttänyt järven heijastamaan yläpuolella tapahtuvan kauneuden. Asettanut tunturitkin vastarannalle jykevän liikkumattomina suuruuttaan julistamaan. Ja sen tehtyään tuonut vielä minut juuri tuohon laiturin nokkaan luomaansa ihmettelemään.
// Suvi
Tämä postaus päättää perjantaisarjamme, jossa kerromme vuorotellen juuri siitä viime kesän hetkestä, jonka olisimme toivoneet voivamme säilöä purkkiin tulevan talven varalle.
kaleidoskooppi.net 