Keskeytän puuhani ja keskityn painamaan tämän hetken mieleeni.
Keittiön pöytää on jatkettu ja pidennetyn pöydän ääreen katettu toistakymmentä paikkaa. Tuoleille ja penkeille on kokoontunut joukko meille rakkaita, enemmän ja vähemmän toisilleen tuttuja. Keittiö täyttyy kotoisasta puheensorinasta, kun kuulumisia vaihdetaan ja tarjoiluastioita kierrätetään pöydän ympäri.
Viereisestä huoneesta kuuluu lasten ääniä. He kuulostavat viihtyvän varsin hyvin ilman meitä aikuisiakin. Käyn kurkistamassa salaa ovelta ja hymyilen itsekseni, kun matolla sulassa sovussa värikynien kanssa askaroivat niin kyniä mutusteleva yksivuotias kuin värityskuvaansa uppoutunut eskarilainenkin.
Annan katseeni viipyä kengistä täyttyneessä eteisessä, lasten jumppatuokion jäljiltä rypistyneessä olohuoneen matossa ja pysähdyn lopulta tarkkailemaan keittiöön kokoontuneita. Huokaan hiljaisen kiitoksen tämän kaiken antajalle. Kiitän kodista, johon kutsua. Iloitsen ystävistä, jotka kutsua.
Tätä varten tämä koti meille annettiin: jaettavaksi.
// Suvi
Tämä kirjoitus päättää tammikuisen perjantaisarjamme hetkistä, joihin olisimme halunneet jäädä.
kaleidoskooppi.net 