Vesipisaroita
Lumihiutaleita
Jäärakeita
Tihkusadetta
Räntäsadetta
Kaatosadetta
Pieniä puroja
Valtoimia virtoja
Juoksevia jokia
Lätäköitä
Lähteitä
Lampia
Jäätikköjärviä
Tulvajärviä
Suolajärviä
Patovesiä
Pintavesiä
Pohjavesiä
Sisämeriä
Avomeriä
Valtameriä
Minun itkuni
// Heini
Sanat karkaavat suustani ennen kuin ehdin saada niitä kiinni.
Ärtyneet, loukkaavat, ajattelemattomat, varomatta viskotut sanat.
Jo niiden purkautuessa huuliltani tiedän tehneeni väärin. Lyön sanoillani: huiskaisen pois huomionosoituksen, torjun toiveen tuesta, ohitan olkapäätä odottavan surun.
Vain, koska pidän omaa kokemustani tärkeämpänä kuin toisen.
Enkä voi enää vetää sanojani takaisin. Ollessaan vielä sisälläni, sanani olivat vallassani. Nyt ne ovat jo kaukana ulottumattomissani, tekemässä tuhojaan lähimpieni sydämissä.
Vain yhden voin tehdä. Kääntää, kaivella ja kokeilla kunnes löydän sanat, joilla korjata särkemääni. Voin valita vielä vallassani olevista sanoista uudet. Sellaiset, joilla rakentaa, ei rikkoa.
// Suvi
Melkein huomaamattani vilkaisin kirkkaaseen peiliin vaaleiden valojen alla. Huomasin kasvoillani uuden uurteen. Se alkoi läheltä nenänvartta ja kulki poskeni päällä kohti ohimoa kuin aalto. En voinut olla ihailematta sen hentoa kaarta, se näytti taiteelta.
Elämä oli maalannut kasvojani.
Uurre oli asettunut kauniisti jo aiemmin muotoutuneiden lomaan. Vuosien mittaan se vahvistuisi, ottaisi paikkansa vahvemmin, kunnes se olisi mukanani jokaisessa valokuvassa, jokaisessa hymyssä. Sen silittäminen olisi mahdotonta, enkä siitä edes haaveillut.
Haluaisin kantaa kurttuni kauniisti, arvostaen. Haluan muistaa, että jokaisella uurteella, kaikilla rypyilläni on tarina kerrottavanaan. Ilman tarinoitani en olisi minä. Haluan muistaa, että elämä on lahja. Ja mitä enemmän saatuja päiviä, sitä enemmän taiteilijan siveltimen vetoja. Kuin lahjanarujen jälkiä pakettien päällä.
Huomasin, että elämä oli koskettanut myös katsettani.
// Heini
Kun minä olin lapsi, ostettiin irtokarkkeja kioskilta viidellä markalla. Kirjoitettiin ystäväkirjoihin, vaihdettiin kavereiden kesken tarroja ja hypittiin twistiä. Kun sinä olet lapsi, kännykkä piippaa iltaisin kymmeniä whatsapp -viestejä, on tiedettävä uusimmat tiktoktanssit ja osattava viimeisimmät pelit. Koko maailma on avoin, ja toisaalta pelottavan läsnä.
Kun minä olin lapsi, pienellä kylällämme kaikki tunsivat toisensa, tuntemattomiakin tervehdittiin, eikä kotiovea lukittu vaikka ei kotona oltukaan. Kun sinä olet lapsi, olemme joutuneet jo moneen kertaan käymään läpi sitä, ettei yksin kotona ollessa ovea saa avata, vastaantuleville tuntemattomille jutella, ja ettei varsinkaan kenenkään vieraan matkaan lähteä. Ihmeissäsi kysyt, miksi kukaan vieras sinua edes mukaansa pyytäisi.
En haluaisi opettaa sinulle, ettei toisiin voi luottaa. Ja kuitenkin juuri se on minun tehtäväni. Jotenkin kertoa, että esimerkiksi internetissä kuka tahansa voi esittää ihan mitä vaan, ja ettei joku ehkä olekaan sitä, mitä väittää olevansa, vaan jotain ihan muuta. Jollain lailla selittää, että vaikka suurin osa ihmisistä onkin hyviä, on joukossa kuitenkin niin silmitöntä pahuutta, että varuillaan on oltava. Ja tavalla tai toisella uskoa, että opit luovimaan tämän kaiken keskellä.
Samaan aikaan, kun kylvän epäluulon siemenen mieleesi, toivon sydämestäni, ettet alkaisi pelkäämään. Että jollain ihmeellä oppisit erottamaan totuuden valheesta, oikean väärästä, mustan valkoisesta. Ja että kaikesta huolimatta aina muistaisit ajatella toisista hyvää ja lähtökohtaisesti luottaa toisen sanaan.
//Anna
Tunnuit lujana jalkojeni alla. Annoin punertavan maan pusertua varpaideni väliin. Kumarruin koskemaan pintaasi kämmennelläni. Lopulta asetuin selälleni ja annoin pääni löytää hyvän asennon. Halusin tuntea voimasi jokaisella solullani. Toivoin elämän virtaavan kuolleisiin kohtiini, herättävän eloon sen, mikä oli jo mennyttä.
Tänään minä luotin sinuun kaikella, mitä minulla oli. Vaikka en tuntenut mitään muuta kuin lempeän tuulen kasvoillani, tiesin, että siinä sinä olit: juurruttamassa, ruokkimassa, kasvattamassa. Minua, jolla ei ole antaa takaisin muuta kuin reporanka, tyhjä itseni.
Enkä haluaisi olla missään muualla silloinkaan, kun tuuli ei ole lempeä ja kun myrsky käy. Etenkään silloin. Mikä tahansa muu upottaa, pakenee ja lopulta pettää.
Tunnut lujana jalkojeni alla. Ja erityisesti silloin kun riisun kenkäni – selitykseni, oikeuteni, perusteluni – muistan myös sen, että maa, jolla seison on pyhä.
// Heini
Olen miettinyt höpsöttelyä. Tiedättehän: vitsailua, hauskanpitoa, hupsuttelua. Leikkimielisyyttä, heittäytymistä, kykyä nauraa itselleen. Kaikki lähti oikeastaan siitä, kun muistin muutama viikko sitten, kuinka hauskaa ja vapauttavaa on välillä antautua höpsöttelemään. Nuorena luulin, ettei aikuisena ole enää soveliasta hullutella ja ajattelin, että aikuisten kuuluu käyttäytyä hillitysti ja hallitusti, ei höpsötellen ja hupsutellen. Nyt kuitenkin tajuan, että ei höpsöttelylle ole olemassa ikärajaa. Vaikka aikuistumme, meidän ei tarvitse luopua höpsöttelevästä puolesta itsessämme.
Samoihin aikoihin kun aloin miettiä höpsöttelyä, kuulin lauseen: ”Olemme vakavissamme, mutta emme ota itseämme liian vakavasti”. Mielestäni tuo toteamus oli mahtava ja vapauttava! Minäkin haluan olla tosissani ja suhtautua vakavasti minulle tärkeisiin asioihin, mutta haluan myös pystyä nauramaan itselleni. Itse asiassa toivon, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vapautuneemmin voisin nauraa itselleni ja heittäytyä hulluttelemaan. Haluan pyrkiä olemaan vanhana (tai miksei jo nuorenakin) niin sujut itseni kanssa, että voin vapaasti höpsötellä menemään silloin kun siltä tuntuu.
Sitäkin olen pohtinut, että miksi lasten kanssa hulluttelu on niin luontaista ja usein olennainen osa kanssakäymistä, mutta aikuisena emme enää niin kovasti yritä houkutella naurua esiin toisistamme. Ehkä me aikuiset pelkäämme höpsöttelyä, koska silloin joudumme päästämään irti kontrollista. Höpsöttely vaatii heittäytymistä, ja luulen, että useimmiten pitäisimme ohjat mieluusti tiukasti omissa käsissämme.
Ajattelen nykyään niin, että hulluttelu, hauskanpito ja vitsailu ovat elintärkeä osa arkeamme ja ihmissuhteitamme. Vapautuneesti nauraessaan ja ilonpitoon heittäytyessään ihminen on aidoimmillaan ja kauneimmillaan. Mikä olisikaan kauniimpaa kuin hersyvä nauru ja ilosta tuikkivat silmät? Naurun vallassa on myös vaikea ajatella mitään muuta kuin käsillä olevaa hetkeä. Nauru ilahduttaa, lohduttaa, maadoittaa ja pysäyttää. Kun nauru pääsee valloilleen, se ottaa valtaansa.
Joskus olen huomannut ajattelevani, että täytyy käyttäytyä hillitysti, jotta ihmiset pitäisivät minua fiksuna. Höpö höpö! Eihän höpsöttely vähennä tai poista kenenkään älykkyyttä. Päinvastoin: halu höpsötellä ja valmius vitsailla vaativat sosiaalista älyä, tilannetajua ja verbaalisia taitoja. Kyky nauraa itselleen kertoo terveestä suhtautumisesta omiin kommelluksiin. Höpsöttely tai leikkimielisyys ei vähennä kenenkään aikuisuutta, älykkyyttä tai vakavasti otettavuutta.
// Suvi
Toisinaan luotasi on vaikea lähteä. Tunnut kuin vahvalta, sydämeeni kiinnittyneeltä magneetin palalta, joka voimalla vedetään irti.
Suukotan sinut. Hymyilen, nähdään ylihuomenna. Huiskutan vielä ovenraossa.
Sitten käännyn ja kävelen pois. Sydämessäni jomotus, jonka kivun päästän ryöpsähtämään kyynelinä kasvoilleni vasta, kun olen yksin.
Olet yksi niistä, joiden tähden tiedän, että usein rakkaus saapuu yhdessä kaipuun, ikävän ja surun. Olet yksi niistä, joiden tähden tiedän, että rakkaus saapuu aina yhdessä ilon, onnen ja kiitollisuuden.
Ja niin tulen luoksesi taas. Annan sinun kääriä kätesi ympärilleni, lepuuttaa leukaasi olkapäälläni. Hipsutan halatessani niskaasi. Hyräilen lauluja, jotka saavat sinut hymyilemään. Höpsöttelen ja hupsuttelen vain saadakseni sinut taas nauramaan.
Kyyneleet poskillanikin kiitän sinusta aina. Siitä että asut sydämessäni, vaikka et milloinkaan luonani.
// Heini
Älä pelkää. Älä pelkää elämää ja epäonnistumista. Älä pelkää ottaa riskejä ja uskaltaa uutta. Älä pelkää mennä lähelle ja antaa tulla liki. Älä pelkää surua ja sirpaleita, omiasi äläkä toisten. Älä pelkää pahinta.
Ole sellainen kuin olet. Tykkää siitä mistä tykkäät, tee niitä juttuja joista pidät. Etsi harrastuksia, joista itse nautit. Löydä tapoja, joilla rentoudut. Pohdiskele, millainen ihan oikeasti olet ja haluat olla. Opettele, missä ääriviivasi kulkevat. Miellyttäminen ja mukautuminen ajavat ahtaalle ja viivästyttävät tutustumista omiin nahkoihin.
Kerro lähimmille, mitä ajattelet, tunnet ja haluat. Älä luule, että sinulla, ajatuksillasi, tunteillasi ja toiveillasi ei ole väliä. Opettele sanoittamaan, muuten saatat tulla vihaiseksi siitä, että muut eivät pysty lukemaan ajatuksiasi ja toiveesi ohitetaan kerta toisensa jälkeen.
Älä huiski toisia avokämmenellä poskelle ymmärtämättömyydellä tai nopeilla ratkaisuehdotuksilla. Yritä ymmärtää silloinkin, kun et yhtään ymmärrä. Kuuntele, kysy ja kuuntele. Tarjoa syliä, aikaa ja ruokalautasia. Opettele kuuntelemaan toisten ajatuksia, tunteita ja toiveita ja kunnioittamaan niitä.
Käytä hyvin aikasi, rahasi ja lahjasi. Älä tuhlaa niistä mitään. Anna jokaisena päivänä omastasi. Tee suunnitelmia, pysy niissä ja jousta niistä. Jokainen päivä on lahja – sen ymmärtäminen muuttaa ajatuksesi elämästä ja siitä, miten haluat sen elää.
Tärkeimmät sanat ovat: rakastan sua, kiitos, olen pahoillani, annatko anteeksi että ja saat anteeksi. Käytäthän niitä ahkerasti. Ne asemoivat sinut oikein ja rakentavat ihmissuhteitasi. Ilman noita sanoja ei pärjää yksikään, joka haluaa elää läheisessä yhteydessä toisiin.
Kasvukivut kuuluvat elämään, älä siis pelkää niitäkään. Ja parhaat jutut, ne ovat vielä edessä! Tulet juoksemaan (ainakin) kaksi puolimaratonia, tekemään keskikoista naisten tapahtumaa (ainakin) yli vuosikymmenen ja käymään (ainakin) kaksi kertaa Afrikassa. Tiedän, vaikea uskoa! Ja tuossa vasta makeita maistiaisia. Muistathan nauttia matkasta!
// Heini
Ainakin tämän, ja paljon muuta, sanoisin 18 -vuotiaalle itselleni, jos siihen olisi mahdollisuus. Mitä sinä sanoisit nuorelle itsellesi?
Olimme kerran kokoontuneet porukalla ystäväni luokse katsomaan elokuvaa. Hän oli juuri muuttanut uuteen asuntoon ja pahoitteli puolitosissaan, ettei ollut vielä ostanut televisiota ja siitä johtuen katsoisimme elokuvan hänen työkoneeltaan. En koskaan unohda, millä sanoilla yksi paikalla olleista ystävistäni noihin pahoitteluihin vastasi:
”we share what we have”, hän totesi lempeästi.
Kuinka oikeassa nuo sanat lausunut ystäväni olikaan. Näytön kokoa paljon arvokkaampaa oli se, että ystävämme oli valinnut kutsua meidät tuon ruudun ääreen, avannut kotinsa oven ja tarjonnut paikan ruokapöytänsä ympäriltä. Uskon myös, että mitä pikemmin opettelee ja aloittaa jakamaan omastaan, sen luonnollisempaa siitä tulee. Kun on jakanut kiikkerillä pinnatuoleilla nautitut nuudelit, on luontevampaa jakaa myös uutuuttaan kiiltävän ruokapöydän äärellä nautittu paisti.
Voimme jakaa vain sen, mitä meillä on. Ja juuri se meidän tulisikin jakaa. Huolimatta siitä, että jollain toisella voi olla suurempi ruutu, uudempi sauna tai tyylikkäämpi sohva. Aina jollain on enemmän, isompaa, tilavampaa tai uudempaa. Sen tosiasian, että jollain on enemmän, ei kuitenkaan koskaan tulisi estää meitä jakamasta omastamme.
// Suvi
Olen alkanut aavistella, mitä tarkoittaa ”kasvoimme eri suuntiin”. Se tarkoittaa, että ei kasvettu vierekkäin eikä edes samaan suuntaan samankaltaisesta mullasta käsin. Se tarkoittaa, että vuosien jälkeen huomattiin, että yhteistä on vain vähän. Että ei ole paljon mistä puhua, ei paljon mistä haluaisi tai uskaltaisi jakaa. Että toinen ei tiedä, miltä tuntuu tai mitä miettii. Että enää ei halua tai uskalla edes yrittää kertoa, sillä ymmärtämättömyys on aikojen saatossa tuhonnut sen, mitä joskus oli. Että toinen tuntuu etäiseltä tai vieraalta.
Kasvoimme eri suuntiin tarkoittaa, että se, mikä kerran oli yhteistä, ei ole enää.
Se tarkoittaa, että oli pitkiä vuosia mutta ei aikaa. Että oli liikaa yksinäisiä iltoja ja aamuja, jotka valkenivat sumuisina. Että pienet arkipäivän valinnat kerrostivat väleihin kitkaa ja kaunaa salakavalasti ja pikkuhiljaa. Että luultiin, että juuri me selviämme ilman määrätietoista panostusta ja paneutumista. Että toisesta tulikin itsestäänselvyys. Että kiitos ja anteeksi sanottiin yhä harvemmin, kunnes ei enää ollenkaan.
Kasvoimme eri suuntiin saattaa tarkoittaa myös sitä, että toinen kasvoi, toinen ei.
Kasvaminen samaan suuntaan vaatii yhteistä aikaa. Sitä, että jatkuvasti vaalii yhteistä ja etsii myös uutta yhteistä. Että kysyy ja kuuntelee, kiinnostuu ja kunnioittaa. Että on myös kahdestaan. Että pysyy samalla ikkunalaudalla, kääntyy päivä toisensa jälkeen yhdessä aurinkoa kohti.
Kasvaminen samaan suuntaan on helpompaa aloittaa tänään kuin huomenna.
// Heini
kaleidoskooppi.net 