Minäkin

Eräs alkukevään aamuyö, josta on jo aikaa. Olin ollut viettämässä iltaa opiskelijakavereitteni kanssa toisella puolella kaupunkia. Oli lauantai ja kello oli paljon, joten ajattelin, että saadakseni olla rauhassa valitsen kotimatkalleni kahdesta reittivaihtoehdosta sen hiljaisemman. Kuvittelin, että sitä kautta kulkiessani vältän varmemmin baareista kotiin könyäjät ja grillijonoissa huojuvat.

Ollessani parin korttelin päässä kotoa vanhempi mies kiihdytti rinnalleni kävelemään. Hän yritti viritellä keskustelua, kehui kauniiksi, minä painoin katseeni alemmas ja yritin kävellä nopeammin. Yhtäkkiä mies tarrasi minuun kiinni, raahasi läheiseen porttikäytävään ja painoi selkäni seinää vasten. En tajunnut edes huutaa apua, kaikki kävi niin nopeasti.

Samassa jostain alkoi kuulua askelten ääniä, joita mies säikähti ja lähti pakoon. Ohi kävelevä nuori mies huomasi, että olin hädissäni, ja tuli kysymään tarvitsenko apua. Kerroin mitä oli tapahtunut. Vaikka vakuuttelin, että koti on jo ihan lähellä ja että selviäisin sinne hyvin itsekin, hän halusi välttämättä saattaa minut kotiovelle asti. Onneksi, sillä seuraavan kerrostalon edustalla olevan pensaan takana oli se kimppuuni aiemmin hyökännyt mies vaanimassa, ehkä minua tai jotain muuta yksin liikkuvaa naista odotellen.

Kiitos sinulle saattajani, en tiedä kuka olit, mutta pelastit enemmän kuin voit kuvitella. Mitään peruuttamatonta ei tapahtunut, mutta tiedän, että moni ei ole yhtä onnekas. Miten paljon onkaan meitä, jotka iltaisin kadulla kulkiessamme painamme katseen alas ja kiihdytämme askeleita. Ettei vaan kiinnittäisi kenenkään huomiota. Että saisi olla rauhassa.

”If all the women who have been sexually harassed or assaulted wrote ’Me too’ as a status, we might give people a sense of the magnitude of the problem”