Ilmeistä ei voi piilottaa

Iso osa meistä on oppinut – tietoisesti tai tiedostamattaan – piilottamaan kaikenlaista: niin kuin esimerkiksi muruset maton alle, mahamakkarat paidan alle, raskaat tunteet hymyn alle. Elämän pitää näyttää hyvältä, tuntua kepeältä eikä muita saa liiaksi vaivata.

Vaan kun on riittävän kauan piilotellut, alkavat mattojen, paitojen ja hymyjen aluset ahdistaa itseä ja loppujen lopuksi muitakin. Sillä eihän mattoja, paitoja ja hymyjä ole tarkoitettu piiloksi vaan kaikenlaiseksi kaunistukseksi!

Viimeistään silloin kun matot, paidat ja hymyt eivät enää piiloiksi riitä, meille tulee kiire pitää lähimmätkin matkan päässä sulkemalla kodin ja sydämen ovia sitä mukaa, kun piilotettavaa kertyy. Ja vaikka sitä näin luulee pysyvänsä turvassa ja pitävänsä salaisuutensa, jokainen läheinen ympärillä vähintäänkin aavistelee, mitä suljettujen ovien taakse kätkeytyy.

Etäisyys vahvistaa sanomatta jätetyt sanat. Aika tekee piilotetusta homeisempaa, suurempaa ja raskaampaa.

Väistämättä tuleekin hetki, kun jotain piilotettua paljastuu. Silloin on vain kaksi vaihtoehtoa: suostua piiloineen löydettäväksi tai lähteä pakoon itseään ja löytäjäänsä. Kumpikin tekee usein mahdottoman kipeää. Ero on ainoastaan siinä, että pakomatkalla kipu on ikuinen kumppani, mutta paljastumisen tuomalla kivulla on eräpäivä. Se on se sama päivä, kun viimeinenkin piiloteltu asia saa kosketuksen valosta.

Kuluneina aikoina olen haaveillut pakomatkasta lukuisia, lukuisia kertoja. Piiloja, joista läheskään kaikista en ole edes tiennyt, on paljastunut enemmän kuin olisin halunnut kestää.

Tiesitkö sä jo kauan sitten että mä oon näin sekaisin? sopersin kerran ystävälleni, kun en kestänyt itsekään itseäni. Kun luulin pahimman sydämen sekasotkun paljastuneen.

Voi rakas, eikö me kaikki olla.

Hyvän piilon löytäminen ei ole mitään verrattuna siihen, että tulee lempeästi löydetyksi piilostaan. Eikä pakomatkojakaan oikeasti ole: itsensä ja Luojansa kanssa meistä jokainen on kuitenkin kaikkialla. Noista kahdesta ajatuksesta koitan pitää kiinni, kun taas seuraavan kerran tekisi mieli lähteä pakoon. Koitathan sinäkin.