Kaikkein arvokkain ihmissuhde on mielestäni sellainen, jossa ei ole läsnä pisaraakaan piilottelua tai piileskelyä, eikä tietoakaan teeskentelystä. Sellainen ihmissuhde on lastattu luottamuksella, kuorrutettu kiitollisuudella ja sinetöity sitoutumisella.
Niin arvokkaat ihmissuhteet eivät synny itsestään. Molempien täytyy kulkea pitkä tie, joka on usein kyynelillä koristeltu. Täytyy uskaltaa sanoa ääneen kaikki tunteet ja ajatukset, ne rumatkin, nekin joita ei mieluusti haluaisi edes siellä sydämensä salaisimmassa sopukassa säilöä. Täytyy uskaltaa näyttää haavat, joiden kipu nostaa vieläkin kyyneleet silmiin. Täytyy uskaltaa olla minä, niin pelottavaa kuin se onkin. Täytyy uskaltaa pysyä vierellä silloinkin, kun ei tiedä mitä tuleva tuo tullessaan.
Sen pitkän tien päässä odottaa kuitenkin jotain ihanaa: ihmissuhde, jossa tietää olevansa täysin tunnettu ja ymmärretty, ja senkin jälkeen vielä hyväksytty ja rakastettu. Se vapauttaa.
“To be loved but not known is comforting but superficial.
To be known and not loved is our greatest fear.
But to be fully known and truly loved is, well, a lot like being loved by God.
It is what we need more than anything.
It liberates us from pretense, humbles us out of our self-righteousness, and fortifies us for any difficulty life can throw at us.”
-Timothy Keller
kaleidoskooppi.net 