Toivoisitko puolestani?

Voisitko sä taas kertoa, mitä uskot mun puolesta, mitä toivot mulle.

Enkä uskalla enää hengittääkään, sillä pelkään, että olet sittenkin lakannut uskomasta ja toivomasta mun puolesta. Että kaikki mitä olet nähnyt, jakanut ja kestänyt mun vierellä on vienyt uskon ja toivon sinultakin. Pelkään, että en voi enää nojautua uskoosi enkä levähtää hetkeä toivossasi. Pelkään, että kaikki on mennyttä.

Mutta sinä kerrot. Uskot tulevaisuuteen joka on kirkastuva, iloon joka on koittava, apuun joka on saapuva. Uskot suunnitelmaan, siihenkin että en ole vahinko, kelvoton, hylätty tai lopullisesti unohdettu. Uskot, että olen rakastettu, haluttu ja hyväksytty.

Lopuksi toivot juuri niitä asioita, joista tiedät sydämeni joskus eniten haaveilleen. Ja minusta tuntuu, että sinä aina mietit uskaltaako sanoa niitä ääneen. Että kestänkö sen, että sinä vieläkin toivot, vaikka itse en uskalla enää ajatellakaan. Luulen, että pelkäät minun kääntyvän pois, jos sanoillasi annostelet toivoa vähänkään liikaa.

Mutta siksi mä juuri ja juuri kestänkin, että kuulen äänesi sävyissä aavistuksen emmintää ja sen ympärillä pelkästään lempeyttä ja pehmeyttä. Kestän, koska lasket toivoa sydämeeni varoen.

Kiitos kun vieläkin uskot ja toivot. Kiitos kun annat mun nojata ja levätä, vähän aikaa hengittää ihan rauhassa.

// Heini