Mistä puhun, kun juttelen ystävieni kanssa? Mitkä ovat puheenaiheet, kun istumme perheen kesken ruokapöydässä? Minkälaisista kohtaamisista jää sellainen olo, että haluaisi nähdä mahdollisimman pian toistekin?
On lukuisia tunteja, joita olen viettänyt perheeni, ystävieni ja tuttujeni kanssa puhuen muista ihmisistä – sekä omasta että muiden aloitteesta. Luulen, että niin on lähinnä kahdesta syystä.
Toisista ihmisistä puhumalla löytää helposti yhteistä äimisteltävää. Toisen ihmisen asioita, käyttäytymistä ja valintoja ruotiessa muodostuu usein vaivatta yhteinen ymmärrys – ja se yhdistää.
Se on oikein helppo tapa välttää puhumista itsestä. Kun jutun vie yhteisiin kavereihin, sisaruksiin tai niiden lapsiin, voi helposti istua kahvipöydässä puolitoista tuntia kertomatta juuri mitään itsestään ja omista kuulumisistaan.
Jälkeenpäin noiden hetkien jälkeen olo on kuitenkin valju, ehkä tunkkainenkin. Kun kohtaamisesta tulee pelkkää tietojen tai mutujen vaihtoa tai jopa juoruamista, mikään ihmissuhde ei rakennu.
En kuitenkaan usko, että toisista ihmisistä puhuminen on aina juoruamista. Joskus se on tarpeellista, jotta ymmärtäisi sitä toista, itseään ja tuota ihmissuhdetta paremmin. Joskus on pakko kysyä joltain ulkopuoliselta: olenko ihan hullu, kun musta tää juttu tuntuu tältä? Löytääkseen tapoja kulkea eteenpäin tarvitaan joskus jonkun kolmannen kuuntelevia korvia ja toisinaan myös viisaita sanoja. Viime kädessä motiivi puhumiselle ratkaissee aina sen, milloin kyse on juoruamisesta, milloin jostain aivan muusta.
Ehkä kuitenkin on niin, että rakentaaksemme ihmissuhteitamme meidän tulisi kertoa enemmän itsestämme, kuunnella toista ja pohtia juuri meidän kahden välistä suhdetta. Kertoa oikeat kuulumiset, sanottaa miltä mikäkin tuntuu, loukata ja saada anteeksi, tulla satutetuksia ja antaa anteeksi. Kohdata ilman väliin vedettyjä ihmisiä.
Voiko olla niin, että mitä syvempi ihmissuhde, sitä vähemmän puhetta poissaolevista? Ja silti – tai ehkä juuri siksi – ei haluaisi yhteisen ajan loppuvan ikinä.
// Heini
kaleidoskooppi.net 