Tätä kirjoittaessani olen viettänyt viikon talonvahtina lapsuudenkodissani, joka on vajaan vuoden sisällä käynyt läpi sukupolvenvaihdoksen sekä laajan remontin. Samaan aikaan olet ollut sekä turisti että tuttu täällä, minne joskus kuuluin. Täällä, missä lähes kaikki lapsuusmuistoni on tehty. Olen availlut ovia vääriin suuntiin ja vilkaissut vaistomaisesti peiliin paikoissa, joissa niitä ei enää ole. Ja sitten kuitenkin olen hakenut saunapuut samasta liiteristä kuin lapsenakin ja nostellut tuoreet pullat samoille leivinlaudoille kuin muutama sukupolvi ennen minuakin.
Lapsuuden kotiteitä kävellessäni, tuttuja hirsiseiniä katsellessani mieleeni on palaillut kaikenlaista.
Muistin keväiset taapelointitalkoot, jolloin vesi tippui räystäistä ja päälläni oli vaaleanpunainen haalari. Aurinko paistoi ja paikalla oli puoli sukua. Muistin keväthiekan rapinan, kun sisarusten kanssa kopittelimme tai juoksimme kilpaa koivulle ja takaisin. Muistin mummin paistamat juhannusletut koko serkusparvelle, heinäkuun tiiviinä hehkuvan ilman ja elokuussa kypsänä huojuvat viljapellot.
Muistin uudet koulureput ja syksyiset, pimeät koulumatkat milloin pyörällä polkaisten, toisinaan puolijuoksua ampaisten. Muistin kuinka olimme lähes aina myöhässä koulutaksista. Muistin joulukuun leipomiset, askartelut ja lepattavat kynttilät. Ja ne aattojen lukuisat lahjat. Muistin valtavat lumilinnamme, takapihan jäädytetyn rinteen, järvelle auratun luistinradan ja sen kun hanki vihdoin kantoi!
Senkin muistin kuinka yritin kuusivuotiaana nukuttaa pikkuveljet sunnuntaisin mahdollisimman nopeasti päikkäreille ja välttää samalla nukahtamasta itse. Sillä jos onnistuisin hiipimään alakertaan ajoissa, ehtisin iskän kanssa sohvalle katsomaan telkkarista Tarzania. Ja sitten muistin, kuinka kiihkeästi yläkouluikäisenä odotin aikuisuutta ja opiskeluaikaa, omaa kotia ja omia juttuja. Olin varma, että pärjäisin mainiosti.
Omat lapsuusmuistoni ovat muotoutuneet pääasiassa näiden kumpuilevien peltojen, pienen järven ja kuusimetsien laidoilla, tämän pikkuruisen mäen nyppylän laella. Ja nyt minulle lähes kolmevuosikymmentä aiemmin rakennettu huone on saanut pintaansa ihka uuden, hienon tapetin, sillä nyt siinä huoneessa lapsuusmuistojaan keräilee seuraavasta polvesta ensimmäinen.
Viikko on ollut niin ihana. Olen keräillyt muistojani, hellinyt niistä parhaita ja kerrostellut niistä osan tarinaani. Ja samaan aikaan olen huomannut, että tosiaan, olen elänyt jo kauemmin muualla kuin näissä erityisissä maisemissa. Näiden täällä mieleen nousseiden kerrosten päälle on tullut myös paljon uutta.
Näin on hyvä, ajattelen. Ja avaan ulko-ovenkin vihdoin oikeaan suuntaan.
// Heini
kaleidoskooppi.net 