Katsoin taustapeilistä kuusivuotiasta. Hänen tiheänruskeista silmistään virtasi kyyneleitä solkenaan. Selässäni tunsin, kuinka hänen jalkansa potkivat penkkiäni minkä ehtivät. Hän huusi ja raivosi. Ja hän osasi jo varsin taitavasti asetella sanojansa niin, etteivät ne olleet ketään kohtaan enää kovin kauniita.
Olin koittanut rauhoitella, sanoittaa tunteita, pysyä rauhallisena ja antaa pienelle tilaa. Mikään ei tuntunut auttavan tilannetta. Aloin pikkuhiljaa hermostua.
Kuule, nyt sun pitäisi jo vähän alkaa miettiä, että miltä kaikki nuo sun sanat tuntuvat muista ihmisistä. Sä sanot aika rumasti, ja noista sun sanoista tulee meille muille tosi paha mieli. Sanoja sanoessani ajattelin odottavani todennäköisesti liikaa.
Huutoon tuli pieni katko. Sitten itkun sävy muuttui surullisemmaksi, lohduttomammaksi. Pieni sopersi:
Mutta kukaan tässä maailmassa ei ajattele yhtään miltä musta nyt tuntuu.
Yhtäkkiä ilma sakeni surustasi.
Olinkin odottanut aivan liian vähän. Rakas kuusivuotiaani ymmärsikin koko viestini ja sen lisäksi tiivisti yhteen lauseeseen enemmän kuin osa meistä koskaan osaa sanoa: minusta tuntuu yksinäiseltä. Sinä olet siinä, minä tässä vieressä ja silti – ja etenkin siksi – minusta tuntuu niin kauhea yksinäiseltä. Et yllä minuun.
Olisihan minun pitänyt muistaa, että ympärillä olevien rakkaus lohduttaa vain rajallisesti silloin, kun ei ole aikaa, halua tai ymmärrystä koittaa käsittää mitä sydämessä oikeasti myllertää, mistä kaikki kumpuaa.
Pieni rakkaani, seuraavan kerran kun raivoat, tiedän mitä tehdä. Pysäytän auton lähimmälle bussipysäkille, otan syliin tai annan tilaa tai kumpaakin vuorotellen, peräkkäin, ihan miten vain. Mitä ikinä niin kauan, että sinun sydämesi tietää, että minun sydämeni yrittää ymmärtää. Että tiedät, että et ole yksin vaan että minä olen sinua ihan liki.
// Heini
kaleidoskooppi.net 