Lahjaa vain

Kun sinä tulit raskaaksi, se olinkin minä, joka aloin kantaa väliimme ennen kokematonta, sietämätöntä raskautta.

Sillä minä halusin olla se, jonka sisällä kasvaa uusi elämä. Mielestäni ansaitsin sen, mielestäni olin oikeutettu siihen, mielestäni olin odottanut kauemmin, mielestäni oli epäreilua että sinä sait senkin. Sanoin sinulle tuon kaiken ja paljon enemmän. Ja vaikka kuinka häpesin tunteitani ja ajatuksiani, kaduin niitä, puhuin itselleni järkeä sekä pyristelin ja rukoilin niistä eroon, useimpina päivinä pystyin vain joko suremaan tai raivoamaan. 

Kesti kuukausia ennen kuin pystyin kysymään sinulta, miltä raskaana oleminen sinusta tuntuu. Ja silloin itkit. Siksi, että vihdoinkin kysyin. Siksi, että kysymyksestäni huolimatta sinua pelotti vastata: kuinka paljon tänään kestäisin ennen kuin kilahtaisin?

Kun vatsasi sitten alkoi kasvaa, kului lukuisia päiviä, joina en pystynyt vilkaisemaankaan pyöristyvää vatsaasi. Minusta tuntui, etten saisi henkeä jos tekisin sen. Samaan aikaan istuimme vierekkäin työmatkat, opetimme yhdessä samoja ryhmiä, ja vapaa-ajallakin meillä oli yhteisiä juttuja jokaiselle viikolle. Vatsasi väistely kävi välillä kokopäivätyöstä – luultavasti meille kummallekin. 

Toisinaan en tiennyt, voisinko olla sinun lähelläsi enää ollenkaan. Ehkä ystävyytemme ei vain selviäisi. Ehkä en kestäisi, että vain sinä sait sen, mitä minäkin toivoin. Sinun sisälläsi kasvoi ihmeistä suurin, minun sisälläni kumisi tyhjyys kovempana kuin koskaan.

Sinun onnesi nojasi koko ajan raskaampana minun suruani vasten.  

Ja sitten jokaisena vähän parempana päivänä odotin sinun vauvaasi. Toivoin enemmän kuin mitään, että sydämeni pahin kipu hellittäisi jo pysyvästi. Toivoin, ettei sydämessäni enää mellestäisi kateus, suru ja epäreiluus. Toivoin, että mahdollisimman pian voisin tuntea vain iloa ja rakkautta, joka peittäisi alleen kaiken tuskan. Rukoilimme yhdessä, rukoilimme erikseen.

Olen rakastanut sinun vauvaasi siitä hetkestä alkaen, kun tapasin hänet vuorokauden ikäisenä. Oon niin kiitollinen, että se tapahtui niin nopeasti, sanoit minulle muutamia viikkoja myöhemmin. Itkin, että en ollut voinut luvata rakastaa vauvaasi jo etukäteen. Itkin, sillä sanomasi paljasti sinun olleen valmistautunut antamaan minulle yhä vain vieläkin aikaa. Itkin kaikkea sitä, mitä laitoin sinut kestämään.

Nyt kun hellin vauvaasi, toivoisin ympärillä olevien ihmisten tietävän koko tarinan. En siksi, että kaipaisin sääliä tai myötätuntoa. Päinvastoin! Haluaisin heidän tietävän koko tarinan siksi, että hekin voisivat iloita siitä, mitä saimme. Että he ymmärtäisivät, etten pidä itsestään selvänä sitä, että saan rakastaa sinun lastasi. Että sinä kestit, että me kestimme.

Että hekin tietäisivät, että Luojamme lahjaa tämä kaikki on vain. 

// Heini