Kutsuin kyllä kyläilemään

Meillä ei ole täällä oikein ketään ihmisiä, sanoit surullisena, allapäin, ehkä pettyneenäkin.

Päätin oitis kutsua teidät syömään, pullakahville tai vaikka piknikille. Kutsuin kerran, toisen, kolmannenkin. Neljänteen kertaan kokosin jo voimiani. Vastauksesi oli aina, että nyt ei sovi. Kerran olitte tosin jo tulossa, mutta peruit viime hetkellä. Koskaan et itse palannut asiaan tai ehdottanut vastavuoroisesti tapaamista.

Viidettä kertaa en enää kysynyt. Mietin, että ehkä en ollutkaan se, joka halusitte yhdeksi ihmiseksenne. Tai ehkä elämässänne oli kuitenkin niin paljon tärkeämpiä juttuja, jotka menivät kutsuni ohi. Tai ehkä olin ymmärtänyt jotain lauseessasi aivan väärin.

Sitäkin kyllä mietin, miten ajattelitte ihmisten elämään ilmaantuvan. Ymmärsittehän, että jos arki on täpösen täynnä, on usein hankalaa pitää ihmisiä likellä. Muistitko, että ystävyyssuhteet tarvitsevat tilaa ja aikaa, priorisointiakin. Mietin, että vain harva meistä jaksaa sinnikkäästi kutsua ja ehdottaa, kun vastaus on yleensä ei. Pohdin myös, miksi ette juurikaan avanneet omaa oveanne, kutsuneet ketään omaan kotiinne. Odotitko muilta jotain sellaista, mihin et kuitenkaan ollut itsekään valmis?

Nyt, vuosia myöhemmin, mietin sitäkin, mikä on teidän versionne tarinastamme. Miksi sinun mielestäsi meistä ei tullut toistemme ihmisiä? Huomasitko edes, että yritin? Mitä ajattelitte minusta tai ystävyyssuhteista ylipäätään? Mitä halusit silloin minun tai muiden tekevän, jotta ympärillänne olisi ihmisiä?

Minä surin sitä, että en onnistunut yrityksessäni olla ystäväsi. Mitä sinä surit?

// Heini