Silloin minulla oli vasta kaksi pikkuveljeä. Olimme tulleet aatoksi mummilaan, valkoiseen maalaistaloon vielä valkoisimpien hankien keskelle. Suuren tuvan nurkassa seisoi korkea, koristeltu kuusi. Odotimme joulupukkia kuumeisesti – osa meistä kirjaimellisesti.
Meillä oli päällä pehmeää, äidin ompelemaa kollegea, jaloissa villasukat. Mummi oli pukeutunut kokopunaiseen asuun. Aloimme laulaa, jotta joulupukki löytäisi vihdoin luoksemme.
Ja sitten ulkoeteisessä kopisi.
Joulupukki istahti puupenkille, ja me lauloimme lisää. Vilkuillessani varovasti pukkia tajusin, että hänellä on naamari päässä. Sivusta katsoen näin myös hieman tuttua poskea. Istuin veljieni ja joulupukin välissä, sadun ja toden risteyskohdassa.
Olin vasta kuusi, tartuin tiukasti satumaailmaan ja Korvatunturilta saapuneisiin paketteihin. En uskaltanut halata pukkia, vaikka tiesinkin hänet. Pikkuveljilleni en hiiskunut mitään, mutta kun iskä saapui puunhakureissultaan, vilkaisin häntä tietäväisenä.
// Heini
kaleidoskooppi.net 