Tänä keväänä ikävä on tullut iholle. Miten kaukaiselta tuntuukaan viimeinen kyläily ystävien luona, yhteinen saunailta tai puistotreffit. Millaiselta ylellisyydeltä kuulostaakaan pikainen piipadus siskon luona tai viikonlopun vietto vanhempien seurassa.
Ikävää olen tuntenut ennenkin. Jo ihan pienenä minulla oli tapana kirjoittaa päiväkirjaan pitkiä listoja kaikista heistä, joita kaipaan. Listalle mahtui päiväkotikavereita, sukulaisia ja ystäviä. Usein tunsin myös sisälläni selittämätöntä kaipuuta, joka ei mahtunut mihinkään nimilistaan tai kohdistunut yhteenkään yksittäiseen henkilöön. Ikävöin jotain, jota en osannut sanoittaa. Ehkä jo silloin kaipasin kotiin.
Silloin nähdä hänet saan, tätä sydämeni kaipaa.*
On jo moneen kertaan todettu, että elämme todella eriskummallisia aikoja. Kaiken ympärillä vellovan epävarmuuden, pelon ja ahdistuksen keskellä turvaudun siihen totuuteen, joka minua on kannatellut myös elämäni sysimustimpina hetkinä. Hän elää, ja kerran saan olla kotona Hänen luonaan. Silloin en kaipaa enää mitään.
//Anna
kaleidoskooppi.net 