Turvassa

”Ei koskaan vihaisena”, vannoimme. Ensimmäiset vuodet päätös oli helppo pitää. Vaikka kuinka itkit, ja teit sitä varsinkin öisin aika paljon, emme koskaan, ikinä nostaneet sinua syliin vihaisesti tai rajusti. Itkun alettua matkan sänkysi vierelle piti riittää taltuttamaan tuskastuminen ja liennyttämään väsymys, jotta puoleesi ojentuisivat aina lempeät kädet ja vastassa olisi joka kerta hellä syli. Tajusimme, että meidän tehtävämme oli olla sinun turvasi ja opettaa sinua luottamaan.

Mieleeni on hiipinyt epäilys siitä, onnistuimmeko tehtävässämme alkuunkaan. Vuosien jälkeen olet alkanut taas valvoa ja itkeä öisin, enkä enää olekaan yhtä helposti valmis luopumaan unestani ja nousemaan vapaaehtoisesti vuoteeltani. Kun perheessä ei ole enää vauvaa, jatkuva heräily ja katkonaiset yöunet on paljon vaikeampaa sietää. En yksinkertaiseksi jaksaisi enää valvoa öisin.

• 

Sitten muistan, että olet edelleen se sama pieni, joka vauvana itki sängyssään ja rauhoittui vain sylissä. Haluat yhä päästä lähelle, etkä ole vieläkään oppinut pyytämään sitä muuten, kuin itkemällä, valvomalla tai kiukuttelemalla. Millon valvotat minua öisin, milloin kiukuissasi heittelet tavaroita ympäriinsä, pyydät oikeastaan vain sitä yhtä ja samaa: huomaa minut, pidä minusta huolta, ole minun turvani.

Niinpä päätän uudelleen: ei koskaan vihaisena. Vaikka kuinka väsyttää ja ottaa päähän nousta monta kertaa yössä, teen sen silti, koska rakastan sinua ja haluan olla luottamuksesi arvoinen. Hermostumisen sijaan yritän silittää pois pahat unet ja häätää hämärässä mieleen hiipivät pelot. Kohotan peiton kulmaa ja kuiskaan: tule kainaloon. Sinä tarvitset minua, minä pidän sinut turvassa.

//Anna