Kotiin

Silmissä vilisevät hetket. Lapsuus, nuoruus, nykyisyys. Onnistumiset, ja jostain syystä erityisesti kaikki epäonnistumiset. Luulin tarkkailevani tilannetta hieman ulkopuolisena, mutta huomaan olevani ensimmäinen, joka hipaisee nenäliinan nurkalla silmäkulmaansa.

Ajatukset laukkaavat edelleen. Omat isovanhemmat ja muut vanhat sukulaiset. Yhteiset helmihetket ja niistä seurannut yhteisen ajan kaipuu. Katkeransuloiset kyyneleet, joissa inhimillinen ikävä sekoittuu jälleennäkemisen toivoon ja iloon siitä, että jälleen yksi pääsi kotiin.

Liturgia etenee turvallisesti. Tutut virret tuovat lohtua, ja lisää kyyneleitä. Tämä laulettiin häissämme. Tällä saattelimme ystävän viimeiselle matkalleen. Koko ajan mieleni taistelee sulkeakseen pois pelottavimmat ajatukset.

Joku päivä tuossa olen minä.

Sitäkin kamalammalta tuntuu ajatus, että tuossa on joku päivä joku kaikkein rakkaimmistani. Silloin ei nenäliinan hipaisu riitä. Pelkkä ymmärrys väistämättä edessä olevista luopumisen hetkistä riipaisee niin syvältä, että nojaan eteenpäin taltuttaakseni todellisuuden vihlaisun.

Vuodet ovat piirtäneet esiin elämän rajallisuuden. Aikuisuus tuo mustan ja valkoisen väliin rajattomasti värejä ja sävyjä, myös niitä kipeitä, kirpeitä, ja kammottavia. Mikään ei ole pysyvää. Kukaan ei ole täällä ikuisesti.

Osaisinpa kohdata tulevat menetykset ja luopumisen hetket Luojaani luottaen.

Osaisinpa elää juuri nyt niin, että lähtöni hetkellä voin heittäytyä luottavaisesti Luojani käsiin. Niin, että viimeisellä matkallani on joku saattamassa. Niin, että muistohetki syntyisi muistamisen tarpeesta ja halusta, ei sosiaalisen normin täyttämiseksi.

Though we cannot experience our life as an endless present, we are eternal in God’s eyes; that is, in our deepest reality. – C. S. Lewis

Hyvää matkaa, Alli. Annoit hienon esimerkin. Taivaassa tavataan ja juodaan ne täällä juomatta jääneet kahvit.