Pelinavauksia

Istun unisessa aamubussissa. Viereeni istahtaa eläkeläismummo, joka päivittelee pihalla paukkuvaa pakkasta samalla kokeillen, josko saisi juttuseuraa matkan ajaksi. Vastaan kommenttiin, ja peli on avattu. Keskustelu laajenee muihin aiheisiin ja rönsyilee kauniista talviaamusta entisaikojen bussien sisälämpötilojen kautta tulevan päivän ohjelmaan. Keskustelun päätteeksi saan vielä hymyn ja iloisen hyvän päivän toivotuksen. Varovainen aloitus, ystävällinen vastaus, tahmean aamun piristys. Iso ilo vielä jälkikäteenkin.

Odotan omaa vuoroani kassajonossa. Paksu talvitakki hiostaa ja ärtyneisyys alkaa nostaa päätään, jono tuntuu pysähtyneen. Viereisessä jonossa omaa vuoroaan odottava mies kommentoi ostoksiaan ja kokeilee kepillä jäätä. En voi olla nauramatta ja peli on avattu. Jo muutama edestakaisin heitetty lause paljastaa samoja polkuja kulkevan huumorin ja vuoroa odotellessa ehditään vaihtaa vitsi jos toinenkin. Tuntemattoman jutut hymyilyttää vielä kotonakin.

Etsin lounasravintolasta tyhjän pöydän. Rauha keskeytyy, kun neljän hengen pöytään istuutuu tuntematon nuorimies. Jatkan kasvispihvini parissa kaikessa rauhassa, kunnes pöytäkaverini kommentoi annostaan. Peli on avattu! Kasvispihvikritiikistä kehkeytyy monipolvinen keskustelu, jonka aikana paljastuu mm. yhteinen pääaine. Jutun juurta riittää pitkäksi aikaa, kunnes molempien on aika jatkaa matkaa omaan arkeensa. Yllättävä kohtaaminen on mielessä vielä monta kuukautta myöhemminkin.

***

Oon monesti nauranut mun papalle, jonka kauppareissut venyy aina pitkiksi, kun Minimanissa käydessä täytyy jututtaa tutut ja tuntemattomat. Näyttää kuitenkin pahasti siltä, että musta on hyvää vauhtia tulossa pappani tyttö! Yhä harvemmin jätän tarttumatta ventovieraiden keskustelunaloituksiin ja yhä useammin huomaan itse olevani se, joka keskustelun aloittaa. Kaikissa edellä kertomissani tilanteissa olisin jäänyt yhtä kohtaamista köyhemmäksi, jos olisin pysynyt tuppisuuna.

Tällaiset tilanteet saa mut aina jälkeenpäin pohtimaan, kuinka monta mahdollisuutta kohtaamiseen ohitan säntäillessäni arjen kiireestä toiseen. Kuinka paljon iloa ja hyvää mieltä jää levittämättä, jos me ollaan niin syventyneitä oman elämämme muka-kiireeseen, ettei meillä ole aikaa tai halua kohdata ja tulla kohdatuksi? Onko meillä aikaa ottaa ensimmäinen askel yksinäisyyden rajan yli?

Pelinavauksia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s