Iso kysymys

Mitä sä kadut sun elämässä? kysyin sulta. Olin miettinyt jo pidempään, mitä tässä elämässä kannattaisi tehdä. Mitä valita ja mitä ei, kun just nytkin pitäisi valita vaikka mitä. Olin nähnyt monenlaisia aikuisia. Osa niistä vaikutti aika kypsiltä tapauksilta, enkä nyt tarkoita hyvällä. Niitä otti päähän mennä töihin eikä ne töistä palattuaan tehneet juuri mitään. Tai ehkä just ja just katto telkkaria. Toisaalta jotkut aikuiset vaikuttivat tyytyväisemmiltä. Ne tykkäsivät yleensä töistään, harrastivat ja tekivät vaikka mitä. Kokeilivat jopa välillä jotain uutta niinku jotain avantouintia, benjihyppyä tai pleikkarin pelaamista.

No mä päätin kysyä sulta. Arvelin että saisin sulta ainakin jonkilaisen vastauksen. Sä ainakin teit paljon! Sä oot kaikki viikonloput sun perheen ja ystävien kanssa ja aina teillä on jotain juhlia. Enkä mä tajua kuinka innossais sä voit olla niistä tanssikursseista ja kirjapiireistä, joilla käyt. Näin sua neljänä päivänä viikossa, mutta tilaisuuteni tuli vasta muutaman viikon odottelun jälkeen, kun yks mun luokkakaveri ei ollut koulussa. Oltiin siis vihdoin kahden.

Aattelin jo, että loukkaannuit. Mutta sitten tajusin, että sä epäröit. Keskeytit kaiken mitä olit tekemässä ja katsoit mua tarkasti. Yritit selkeesti ostaa aikaa kysymällä, mitä tarkoitin. Mutta kyllä sä tiesit jo mitä ajoin takaa. Miten mä osaan valita oikein? Miten eletään onnellista elämää? Mitä jos teen jotain ihan väärin?

Voi rakas, sä huokasit pöytäsi takana, nojasit leukasi käsiisi ja tuijotit hetken ikkunasta ulos kuin vastausta maisemasta etsien. Olit kyllä ainoa ope, joka sanoi meitä rakkaiksi. Mut ei se mua haitannut, koska tiesin että sä oikeesti tykkäsit meistä. Ja siksihän mä sulta just kysyinkin.  Kun sitten aloit puhumaan, valitsit sanojasi paljon kauemmin kuin yleensä, ja mä kuuntelin.

Nyt kun muistelen sitä hetkeä, niin mä ymmärrän, että mun kysymys oli mahdoton vastata. Onneksi tiesit, että se oli vilpitön kysyä. Muistan vain nuo kaksi ekaa sanaasi ja sen miltä näytit kertoessasi juttuja sun elämästä. Vaikka enhän mä silloin olisi osannut kertoa mitä kasvoillas näkyi. Mutta nyt tiiän miks epäröit ja miks valitsit sanojasi niin kovasti, ja osaan kertoa senkin miltä näytit. Näin kasvoillas kiitollisuuden jonka kulmissa viivähti välillä suru ja luottamuksen jonka nurkissa vilkkui ilo. Luulen, että muistan kaiken mitä muistaa kannattaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s