Kävin viime viikolla syömässä parhaan lukioaikaisen ystäväni kanssa. Edellisestä tapaamisesta oli vierähtänyt useampi vuosi, vaikka asumme sentään samassa kaupungissa. Ystäväni oli kyllä usein aikonut kutsua meidät kylään, mutta ajatellut sitten, ettei ehtisi siivota.
Tunnistan saman itsessäni. Mietin usein, että olisi kiva kutsua joku kylään. Sitten alan miettiä mitä vieraille tarjoaisin, ja lopulta kakkuohjeita selatessa vierähtää monta iltaa, ja koko hommasta tulee niin stressaavaa, etten koskaan lähetä yhtään viestiä tai kutsu meille yhtään ketään. Milloin tästä tuli näin vaikeaa?
Lukiossa menimme ystäväni kanssa joka päivä koulun jälkeen joko meille tai heille. Haimme matkalla kaupasta aina samat eväät, kuuntelimme joka päivä samaa musiikkia, varmaan puhuimmekin uudestaan ja uudestaan samat jutut. Kummallekaan ei olisi tullut mieleenkään pahoitella, että sori kun meillä on sotkuista tai anteeksi kun en ole leiponut.
Kun saa kutsun tulla jonkun luo, kukaan tuskin odottaa mitään muuta kuin hetkeä ystävän seurassa. Ihan turhaan itse asetan riman niin kamalan korkealle kuvitellen, että kaiken pitää olla täydellistä ja huolellisesti valmisteltua. Minä ainakin tarvitsen elämääni lisää niitä, jotka tietävät missä meillä juomalaseja säilytetään, ottavat kupin kaapista ja avaavat itse vesihanan. Niitä, jotka ovat meillä kuin kotonaan. Niitä, joita varten ei tarvitse suunnitella viiden tähden illallista, ellei sitten erikseen niin halua tehdä. Niitä, jotka tulevat kutsumattakin.
Ja sitten vielä niitä, jotka tulevat, kun vähiten osaa odottaa. En koskaan unohda ystävää, joka pyytämättä ja tilanteestamme tietämättä seisoi oven takana pitsalaatikot kainalossaan, kun nuorella opiskelijaperheellä alkoi loppukuusta olla kauppareissut harvassa. Tai toista, joka eräänä loppukesän iltana soitti alaovelta miehelleni, että tuu käymään, olis asiaa. Kotiin palasi mies sekä ämpärillinen vastapoimittuja mustikoita.
kaleidoskooppi.net 