Hyväkö huomen

Sitähän voisi joskus kirjoitella jotain omasta täydellisestä arjestaan. Kuten vaikka siitä, miten aamulla herää ja lähtee liikenteeseen silmät sikkuralla. Paitsi että lähtee on aivan liian dynaaminen sana tähän yhteyteen. Sitä paremminkin vääntäytyy, pudottautuu ja raahustaa. Silmät sikkurallakin kuulostaa jotenkin sievältä ja söpöltä, vähän niin kuin unihiekka, jonka pikkuinen tonttumainen hahmo töppösjaloin sipsutti ripsauttamaan silmiin iltasella. Hah. Täällä päin seikkailevat varmaan seudun laiskimmat nukkumatit, jotka vasta aamuyöstä käyvät rojauttamassa silmäkuoppiin kärryllisen sepeliä. Niinpä sitä sitten kellon kolmannen varahälytyksen kiekuessa nousee pakotettuna peiton alta melkoisena mörkönä ja ottaa ensimmäiset askeleet seinänvieriä hiippaillen, jottei päädy säikyttelemään muita hereillä olevia.

Toisinaan tulee miettineeksi, josko pitäisi aamupesut tehdä sittenkin kahvilla, mutta useimmiten päätyy kuitenkin perinteiseen vesimenetelmään. Suihkun onnelliseen lämpöön on helppo unohtua. Usein sitä valuttaakin siinä unisepelien seassa viemäriin myös aamun aikataulut. Riittävän runsas vesi onneksi herättää lempeämmin kuin aamun aiemmat herätysvälineet – kännykässä kiekuva kukko ja sängyn vierelle toistuvasti palaava kämppis – joiden kummankin äänensävy kiristyy jokaisen torkutuskierroksen jälkeen.

Suihkun jälkeen sitä sitten hortoilee pyyhkeen sisällä palellen ja silmät edelleen hiukan harittaen etsimään vaatteita kaapista, jonka sisällöstä valtaosa on valunut lattialle, ja josta muutenkin on vaikea löytää etsimäänsä suppean väriskaalan vuoksi. Kun sitten yrityksen ja erehdyksen kautta viimein kuudes tai kahdeksas pinosta taikka keosta poimittu musta trikootuote osoittautuu etsityksi paidaksi, alkaa olla melko lailla sama, mitä laittaa jalkaansa. Paitsi että siinä vaiheessa aamua mitkään farkut eivät näytä hyvältä, verkkareissa ei juuri sinä päivänä voi lähteä ja siistit housut nyt vaan ovat täysin pois suljettu vaihtoehto kevyessä koomatilassa. Enkä nyt edes lähde tarkemmin kuvailemaan sitä algoritmia, jolla ylä- ja alaosien yhteensopivuus määrittyy – tai sitä, miksi mikään niistä viidestä tai seitsemästä ensimmäisestä näennäisesti samanoloisesta trikootuotteesta ei ole tänään vaihtoehto. Kaikelle on syynsä.

Joskus sitä vaan jää istumaan sängyn reunalle ja aikansa siinä paleltuaan päätyy kaivamaan kasasta tässä vaiheessa jo puolimatkaan sen syövereihin piiloutuneet edellisen päivän vaatteet. Päälle ja menoksi. Paitsi että menoksi tarkoittaa tässä siis lähinnä laahaavia askelia portaisiin. Polvi nousee juuri sen verran, että varpaat tavoittavat seuraavan askelman, eivätkä aivotkaan vielä täysin rekisteröi, ollaanko tässä nyt menossa ylös- vai alaspäin. Kun sitten viimein pääset peilin ääreen ja alat siistiä naamaasi, huomaat että siinä eilisessä paidassa onkin tahra, johon pikakeinot eivät tepsi.

Da capo. Kerrataan edellinen osuus.

Joskus sitä ihmettelee itsekin, miten sitä kuitenkin yleensä on vähintäänkin melkein ajoissa kaikkialla. Tai että sitä edes yrittää lähteä mihinkään.

Taistelu tyranniaa vastaan pysyköön puheissa. Maailma ja olemisen erinomaisuus eivät ole aamuvirkkujen yksinomaisuutta.