Kevätväsyttää

Tämän viikon alkuun ei ole luvassa mitään ylevää tai henkevää. Ei loppusointuja eikä kauniita lauseita, ei teräviä pohdintoja, ei viiltävää analyysiä. On ainoastaan tämä outo väsymys, joka aina keväisin saapuu ja hukuttaa alleen kuin hyökyaalto. Uupumus, jota mikään määrä unta ei vie mennessään.

Lisääntyvä auringonpaiste on ihanaa, talven alta heräävä luonto ilahduttaa ja ajatus lähestyvästä kesästä tuo toivoa. Silti kevät väsyttää niin paljon, että voisi jäädä viikoiksi peiton alle. Jos voisin valita, olisi vuodessani kaksi marraskuuta, eikä yhtään maaliskuuta. Sillä talven pimeyteen saa sentään luotua tunnelmaa. Kevään valo on armoton. Se paljastaa kaiken tekemättömän, kaiken puutteellisen, kaikki kohdat, joita olisi jotenkin kohennettava. Naapurissa, kotona, minussa itsessäni. Jo pelkkä ajatuskin uuvuttaa.

Tänä vuonna annan itselleni luvan lepoon. En yritä ehtiä rantakuntoon, en osta kilokaupalla suklaamunia varastoon virpojia varten (ei niitä ole ennenkään meidän ovella käynyt). En pese ikkunoita, en vaihda verhoja kesäksi (helppoa, kun ei niitä ole ikkunassa ollut talvellakaan). Sen sijaan keitän kupin kahvia, nappaan sen mukaani pihan ainoaan aurinkoiseen kohtaan ja katselen ympärilläni pyöräileviä lapsia. Heidän ilonsa keväästä riittää kyllä minullekin!