Olin teini-ikäisenä kova unelmoimaan, ja myös ahkera kirjoittamaan unelmiani ylös päiväkirjan sivuille. Joidenkin unelmien tiesin jo silloin toteutuvan todennäköisemmin kuin toisten, mutta jokainen haave oli silti yhtä vakavissaan kirjoitettu.
Viime viikolla kuuntelin ystäväni tarinoita yhdestä toteutuneesta unelmasta ja tuo keskustelu toi mieleen omani. Muistellessani teini-ikäisen itseni lukuisia haaveita, tajusin:
elän nyt sitä elämää, josta 16-vuotiaana unelmoin.
Oli pysäyttävää huomata, kuinka moni unelma on jo toteutunut. Voisin luetella monia pienempiä ja isompia toteutuneita toiveita. Voi kunpa muistaisin edes hetkittäin sen, että tämä arkinen aherrus oli joskus haaveeni.
Toteutuneissa unelmissa on kuitenkin kaksi puolta. Toki olen äärettömän kiitollinen, että niin moni haave on nyt arkipäivää. Toisaalta se taas pysäyttää miettimään: mistä nyt oikein haaveilla kun niin moni asia on jo saavutettu (*). Tässäkö se nyt on? Vähän jo ehdin säikähtää.
Mutta sitten muistin. Ne unelmat, jotka vielä odottavat toteutumistaan. Ne, jotka välillä hautautuvat syvälle arkisen melun alle. Ne, jotka joskus kipeästikin muistuttavat toteutumattomuudestaan, mutta pysyvät silti mukana listoilla vuodesta toiseen. Ei hätää. En ole lakannut unelmoimasta.
Mitä unelmaa sinä elät juuri nyt?
(*) Kaikkea ei toki vielä ole saavutettu. Maratonia en ole vielä juossut enkä kirjaa kirjoittanut, mutta on ilmeisen mahdollista elää onnellista elämää siitä huolimatta.
kaleidoskooppi.net 