Asuntonäytössä

Pala nousee kurkkuun jo ulko-ovella. Terassilla palaa kynttilä, sinä otat meidät vastaan hymyillen ja minä taistelen kyyneliä vastaan ensi hetkistä saakka. Jokaisen askeleeni alla kuulen särkyneiden unelmien ritinän, kuin lasinsiruja kengänpohjissa.

Noissa portaissa poikani kaatui ja löi hampaansa ylähuulesta läpi. Tuossa nurkassa oli piano, jolla tyttäreni harjoitteli asteikkojaan ja menuettejaan. Tuon keittiönpöydän ääressä hurmasin sinut keittotaidoillani ilta toisensa jälkeen. Tuosta ikkunasta avautuvaan maisemaan kiinnitin katseeni, kun sanoit ettet rakasta minua enää.

Voin vain kuvitella mielessäsi risteilevät ajatukset. Kun kaikki ei mennyt kuten piti, kun loppuelämäksi rakennettu koti kuuluukin kohta jollekin toiselle. Haikeus tekee ilman raskaaksi hengittää, luopumisen tuska piileksii jokaisen kulman takana. Sinä hymyilet ja sanot olevasi onnellinen. Minä pyyhin salaa silmäkulmaani. Tekisi mieli pyytää sinulta anteeksi, vaikka en edes tiedä mitä. Ja sitten yhtäkkiä, tässä epätodellisen tuntuisessa hetkessä, jossa mennyt ja nykyinen kohtaavat kipeän kauniilla tavalla, sinä sanot jotain, mitä en vieläkään ole unohtanut.

Uskon, että olemme onnellisimmillamme, kun annamme elämälle luvan muovata meidät siksi ihmiseksi, joksi meidät on tarkoitettu. Seisot siinä, särkyneen unelmasi kynnyksellä, ja tiedät mistä puhut. Täytyy luopua, jotta jotain uutta voi tulla tilalle. Täytyy mennä rikki, jotta voi tulla ehjäksi. Täytyy lähteä, jotta voi joskus palata.

En tiedä miksi juuri sinun tarinasi tuona talvisena tiistaina särki sydämeni, mutta sanasi sysäsivät jotain liikkeelle. Muistan kohtaamisemme haikeudella, mutta ennen kaikkea kiitollisuudella. Jos tämä maailma jotain tarvitsee, niin ihmisiä, jotka uskaltavat paljastaa kipunsa ja haavansa. Vain epätäydellinen voi olla todellinen. Eikä heikkoudessa piilevää voimaa voita mikään.