Vuorenrinteellä

Olen tässä tovin kiivennyt tähänastisen elämäni kipeimmältä tuntuvan vuoren rinnettä. Reitti on ollut liukas, kivinen ja aivan liian jyrkkä. On satanut vettä, räntää ja lunta. Pimeyttä on piisannut. Minä olen ollut kylmissäni, uupunut, epätoivoinen ja välillä niin hirvittävän yksin.

Vuoren huipulta on kuulunut tsemppihuutoja. Joku päivä vielä ymmärrät, että tuolla kaikella on tarkoituksensa! Kestä hetki, pian se on ohi! Kaikki tapahtuu kuitenkin oikeassa aikataulussa! Täällä huipulla näet, että kapuaminen kannatti!

Kannustushuudot eivät ole lohduttaneet eivätkä auttaneet, kun matka on tuntunut ylivoimaiselta ja huippu on ollut sankan sumun peitossa. Eivät, vaikka välillä olen muistanut huutojen vilpittömyyden. Olenhan itsekin – kipeää myöntää – ollut joskus huutelemassa ikkunani raosta niitä samoja sanoja.

Sen sijaan minua ovat lohduttaneet ne, jotka ovat jättäneet lämpimät mökkinsä ja laskeutuneet huipulta luokseni.

Se, joka saapui trangia kainalossa, keitti kahvit ja työnsi eteeni ruisleivän.

Se, joka ei yhtään ymmärtänyt miksi tämä vuori ottaa minua niin koville, mutta silti sanaakaan sanomatta otti painavan rinkkani ja raahasi minua perässään tovin.

Se, joka sanoi että tänään ei tarvitsekaan jaksaa enää yhtään pidemmälle, pystytti teltan ja peitteli unille.

Se, joka istahti märälle mättäälle tuuleen ja viimaan ihan liki ja vain itki minun kipujani.

Ja se, joka ei laskeutunut luokseni huipulta, vaan joka kesken oman raskaan taivalluksensa tarttui kiinni kädestäni omalla, kylmästä kurtistuneella kädellään ja katsoi minua silmät myötätuntoa täynnä. Silloin itkin minä.

He ovat tehneet puolestani enemmän kuin olisin voinut pyytää. Enemmän kuin koskaan olisin kehdannut pyytää. Enemmän kuin koskaan olisin halunnut pyytää – saati vastaanottaa. Heidän läsnäolonsa on julistanut: sinä et ole yksin. Heidän tekonsa ovat kertoneet: sinua ei ole unohdettu.

Ja jos koskaan tämän vuoren huiputan ja pääsen vaihtamaan nämä märät vaatteeni kuivaan merinovillakerrastoon ja nämä iänikuiset pähkinäni tuoreeseen pullaan ja tämän hyytävän viiman takkatulen loimuun, toivon, etten unohda nostaa kenkiäni ja coretexejäni valmiiksi oven pieleen. Sillä jos yhtenä päivänä kuulen, että joku on väsymässä vuorensa rinteelle, haluaisin joutua hänen luokseen. Enkä miettisi niinkään oikeita sanoja. Miettisin vain, että onhan sydämeni täynnä rakkautta ja ymmärrystä. Ja sitten toivon, että juoksisin vastaan.