Seikkailulla

”Äiti mennäänkö seikkailulle tuonne metsään?”
”Ei me taideta näin myöhään enää viitsiä mennä, siellähän on jo ihan pimeää.”
”Ei se haittaa, kyllä me selvitään kun pysytään vaan yhdessä!”

Tätä ajattelen silloin, kun aamuyön tunteina sänky on täynnä pieniä varpaita, joita ei sieltä hennoisi pois häätää, mutta jotka terävinä tunkeutuvat kylkeen ja tekevät nukkumisesta lähes mahdotonta.

Tätä toistelen mielessäni silloin, kun erimielisyydet ovat suuria, ymmärrys vähäistä ja tekisi mieli kääntää selkä.

Kaikista eniten tähän keskityn silloin, kun kiire naputtaa takaraivossa, mutta tilanne vaatii pysähtymään, keskittymään, huomaamaan.

Elämä tapahtuu, eikä läheskään aina juuri minun ehdoillani. Välillä metsässä on niin pimeää, ettei edessä kulkevaa polkua meinaa erottaa. Mutta, pieni poikani, olet aivan oikeassa. Kaikesta selvitään, kun pysytään yhdessä.

P.S. Tottakai lähdimme rohkean ja luottavaisen poikani kanssa seikkailemaan pimeään metsään. Ja aivan kuten hän lupasi, hyvin meni!