Helmikuu on ollut hulinakuukausi. Takana on kolme vauhdikasta viikonloppua, kaikki erilaisten juhlien merkeissä vietettyjä. Ensin juhlittiin kolmekymppistä ystävää purevassa pakkasessa posket punaisina, seuraavaksi uunituoretta avioparia rennosti pelaillen ja viimeisimpänä viisikymppistä.
Teen paljastuksen: ennen en perustanut juhlista ollenkaan niin paljon kuin nykyään. Järjestelyjen, viestiketjujen ja vaivan vaakakuppi tuntui monesti painavan enemmän kuin juhlista jäävät muistot ja sankarin ilo. Kuulostaa vähän kyyniseltä, tiedän. Vähitellen olen kuitenkin alkanut tajuta juhlimisen ja yllätysten jujun. Parhaimpia muistoja viime vuodelta jäi niistä hetkistä, kun oltiin kokoonnuttu meidän tai jonkun ystävän ruokapöydän äärelle, sohvannurkkaan tai saunan lauteille. Juhlittiin valmistumista, pyöreitä (ja väli-) vuosia, nimipäiviä, kesäloman alkamista, milloin mitäkin. Vaikka järjestelyt jäivätkin välillä vähän viime tippaan, oli jokaisessa juhlassa mukana se tärkein: ihmiset, joiden kanssa haluan muistojani luoda. Olen myös saanut huomata, että juhlista jääneet muistot ovat kaiken etukäteisvaivan arvoisia. Lisäksi olen oppinut, ettei juhlimisen tarvitse tarkoittaa pönötysjuhlia, eikä muistojen luominen ihan aina vaadi niin valtavasti vaivaakaan.
Olen siis kääntänyt kelkkani yllätysten ja juhlimisten suhteen. Kuten eräs viisas ystäväni on monesti sanonut, elämästä jäävät mieleen arjen toistuvat rutiinit ja arjesta poikkeavat kohokohdat. Rakastan rutiineja, mutta olen oppinut rakastamaan myös juhlahetkiä. Jokainen syntymäpäivä, valmistuminen, vauvan tulo ja uusi koti ansaitsee tulla juhlituksi ja muistetuksi. Sitä paitsi, jälkeenpäin muistellaan kuitenkin vaivan sijaan yhdessä vietettyjä hetkiä.
kaleidoskooppi.net 