Yksi parhaista ystävistäsi oli teoillaan, sanoillaan ja asenteellaan loukannut sinua. Asettanut edellesi jotain, mikä ei sinne kuulunut. Kerroit, että olit itkenyt viikkojen ajan joka ikisenä iltana: Miten voi olla, että hän ei välittänyt sen vertaa? Eikö hän yhtään nähnyt, miltä minusta tuntui?
Mutta sitten mä ajattelin, että ei hyvää, pitkää ystävyyttä kannata tämän takia pilata.
Minkä takia sitten kannattaa, jos ei tämän! ajattelin mieli täynnä suuttumusta puolestasi. En sanonut ääneen mitään, mutta myöhemmin ymmärsin, että olit sanoillasi vastannut minun raadolliseen kysymykseenikin.
Sanoillasi kerroit, että yhteys on vaalimisen arvoista silloinkin, kun loukkaukset pakottavat aamu toisensa jälkeen heräämään silmät turvonneina. Sanoit, että tahtomisesta on kiinni jokainen merkityksellinen ihmissuhteemme. Ja ennen kaikkea sanoit, että ei ole suhdetta, joka kannattaisi anteeksiantamattomuudella pilata.
Et ollut jäänyt odottamaan anteeksipyyntöjä, katuvia sanoja tai hyvitystä. Olit itkenyt itkusi salassa ja antanut mielessäsi anteeksi niin kauan kunnes loukattu mieli ei enää muistanut olevansa satutettu. Niin vakaasti olit päättänyt valita ystävyyden yli loukattujen tunteiden.
En koskaan unohda sanojasi. Ja aina kun muistan niitä, muistan myös, millainen on sydämesi. Muistan, millaisen sydämen haluaisin.
kaleidoskooppi.net 