Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Mitä yritän siis sanoa?

Oli meri, oli tuuli, oli aika.

Oli pöytä, oli keittiö, oli mies.

Ei ollut mitään.

Tarina alkaa ihan tavallisena arkiaamuna, yhdestä pienestä lauseesta. ”Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen”, toteaa naisen aviomies kymmenen yhteisen vuoden jälkeen. Lause jää leijumaan raskaana, heittäen epäilyksen varjon kaiken siihen asti koetun ylle. Elämä sellaisena kuin se on ollut muuttuu lopullisesti, kartat hukkuvat, suunta katoaa.

Autofiktiivisessä teoksessaan Selja Ahava kuvaa kipeän kauniisti shokkiaan ja suruaan miehensä muuttuessa pala palalta joksikin toiseksi, vieraaksi. Rinnalla kulkee tarina Kolumbuksesta, joka uskoi kuolemaansa asti löytäneensä Intian. Nainen oli uskonut löytäneensä elämänsä miehen. Molemmat olivat kokonaisen mantereen verran väärässä.

Ennen kuin mieheni katoaa, haluan kuvata hänet tarkasti. Haluan nimetä kaikki paikat, jokaisen karvan, lihaksen ja ruumiinosan. Haluan todistaa, että hän oli. En koskaan ajatellut, että ihmisen ruumiinosat olisivat kiinnostavia, mutta nyt haluan tallettaa näistä jokaisen.

Tämä on menetykseni kartta.

Nainen pelkää tulleensa petetyksi alusta asti. Onko kaikki ollut valhetta, onko rakkautta koskaan ollutkaan? Yhteiset muistot muuttuvat epäluotettaviksi ja yhteinen menneisyys tuntuu katoavan. Nainen ei haluaisi menettää miestään, vaan kirjoittaa hänet muistiin tarkasti, kuin todistaakseen, että mies oli olemassa. Nainen piirtää menetyksensä kartan, aivan kuten Kolumbus piirsi karttaa purjehduksestaan. Samalla koko ajan miettien, miten saatoin olla näin väärässä, enkö todella koskaan epäillyt mitään?

Haastattelussa Ahava itse toteaa näin: ”Kolumbus purjehti neljä kertaa yli valtameren eikä silti koskaan ymmärtänyt, ettei ollut saapunut Intiaan. Minua kosketti hänen epätoivoinen vimmansa olla oikeassa. Mielessäni samaistuivat nämä huudot: Kolumbus huutamassa ”Siellä oli Intia!” ja minä itse: ”Minulla oli mies!”

Ahavan teksti on paljasta, runollista ja kauniin yksinkertaista. Kirjan sivuilla ei ole yhtään turhaa sanaa. Kaikki olennainen, hätä ja tuska, kaipuu ja pettymys, on läsnä käsin kosketeltavana. Kirja tekisi mieli ahmaista yhdeltä istumalta loppuun, mutta välillä on ihan pakko pysähtyä punnitsemaan sanojen painoa.

-Minä haluan hautajaiset.

-Ei tunnu kuolleelta, sanoo mieheni ja kävelee pois.

 

 

 

Perjantain teemapostausten sarja saa jatkoa, nyt pääsette kurkistamaan meidän #lempijuttuja. Luvassa on ainakin kirjoja, joita et malta laskea käsistäsi, reseptejä, jotka saavat veden kielelle sekä löytöjä, joista emme luovu.