Pöytä oli katettu Iittalan Sarjattoman astioilla. Kynttilät paloivat, ja lautasen viereen oli taiteltu kaunis servetti. Meille tarjoiltiin mausteista kanakeittoa ja juuri uunista tullutta leipää. Marraskuisen työpäivän jälkeen tuo keidashetki teki mieli tuutata jokaiseen someen: katsokaa nyt koko maailma, miten ihanaa on tulla valmiiseen, kauniiseen ruokapöytään pimeydestä väsyneenä ja työstä vähän räytyneenä!
Hetki ei kuitenkaan päätynyt someen, eikä tuo hetki päättynyt puhtaaksi kaalittuun keittolautaseenkaan. Sen jälkeen pöytään nostettiin itsetehty kakku ja mukiin suositeltiin uutta teetuttavuutta. Ja sitä teetä löysin itseni metsästämästä heti seuraavana päivänä – ja monena muuna päivänä sen jälkeen.
Tuosta hetkestä on jo muutama vuosi, mutta yhä vain tuo tee pitää pintansa. (Ja toki myös kanakeitto, leipä ja kakku eteen tarjoiltuina!) Se on ainoa tee, johon lorautan tilkan maitoa. Se on tee, johon en ole kyllästynyt huolimatta kolmenumeroisesta luvusta juotuja mukillisia.
Ja tässä se on: Clipperin Love me truly. Siinä maistuu kaneli, inkivääri, kardemumma ja neilikka sekä ripaus lakritsia. Se on vähän niin kuin laiskan naisen (tai miehen) chai. Suosittelen pitämään teepussia mukissa niin kauan kunnes muki on tyhjä.
PS. Tiedän kyllä: tuote ei ole teetä ensinkään. Uutteeksi sitä kai virallisesti kutsutaan, mutta kuka nyt sanoisi: “Tule meille iltauutteelle!” Kyllä siinä heräisi kysymys jos toinenkin.
kaleidoskooppi.net 