Astrid ja Veronika asuttavat vierekkäisiä talojaan omien muistojensa, surujensa ja salaisuuksiensa kanssa. Kumpikaan heistä ei tiedä tarvitsevansa saati kaipaavansa ystävää.
Astrid on melkein kahdeksankymppinen, kärsimysten kovettama nainen.
Jollei lohtua ole saatavissa, ei kyynelillä ole virkaa.
Veronika on surujen uuvuttama kolmekymppinen.
Samassa hänet valtasi niin hillitön menetyksen tuska, että kaikki äänet hiljenivät kuulumattomiin.
Nuo kaksi yksinäistä naista lipuvat toistensa elämään kuin vahingossa. Heidän ensimmäinen kohtaamisensa syntyy pienestä sydämen liikahduksesta, letuista ja metsämansikkahillosta. Kohtaaminen kasvaa pyyteettömäksi ystävyydeksi, jossa sanojen puuttuessa jätetään kuistin ovi auki kynnyksellä seisovalle, hipaistaan vuosikymmenien kyyneleet toisen poskilta, silitetään ystävä uneen kun menneisyyden paino vyöryy liian raskaana yli. Naisten ystävyys on täynnä hiljaista ymmärrystä ja suurta luottamusta.
Tämän kaikkien aikojen lempikirjani kieli on kaunista, elävää ja taiten kirjoitettua. Voit nähdä metsäaukeat, timoteihin pujotetut mansikat ja hauraat posliiniastiat. Virkkeet ovat täysiä – kuitenkin vain tarpeellisista sanoista koottuja. Vaikka lukisi kirjan rivejä viidettä kertaa (niin kuin minä juuri tein), hämmästyisi vieläkin mitä kaikkea muutamalla sanalla voikaan ilmaista.
Aivan alusta loppuun saakka Olsson luottaa kirjoittamaansa tarinaan ja tarinassaan välittämisen voimaan. Vaikka aiheet ovat vaikeita ja surullisia, tarinaa kannattelevat toivo ja lohtu.
Vaikka hänen silmänsä olivat kuivat, niistä heijastui sellaista tuskaa, että Veronikan oli pakko kääntää katseensa pois. Hän nousi, kiersi pöydän ympäri ja veti Astridin lempeästi pystyyn. Hän halasi vanhaa naista ja piteli tätä lujasti sylissään.
Silloin myös kyynelillä on virkaa.
kaleidoskooppi.net 