Yksi sadasta

Keväisenä sunnuntai-iltana tasan neljä vuotta sitten huikkasimme viimeisinä sanoina ystävillemme, että huomenna selviää onko meille tulossa tyttö vai poika. Seuraava päivä muutti elämämme, ja ultrassa löytyikin jotain sellaista, että vauvan sukupuoli jäi lopulta selvittämättä. Seuraavat neljä kuukautta elimme pelon ja epätietoisuuden vallassa. Emme tarkkaan tienneet mitä on tulossa, ja jotenkin se myös antoi voimaa jaksaa päivästä toiseen. Poikamme syntymä, isot sydänleikkaukset muutaman tunnin ja muutaman viikon ikäisenä ja kaikki siitä seurannut huoli ja murhe tulivat eteemme päivä kerrallaan. Koko ajan puhuimme, että vaikka kaikki onkin sydäntä särkevän kamalaa, onneksi vauvamme ei kuitenkaan itse tiedä tästä mitään. Että pahinta olisi käydä tämä sama läpi 3-4 -vuotiaan kanssa, yrittää peitellä omaa pelkoaan ja vakuutella pienelle, ettei ole mitään hätää. Ja uskotella sitä samaa myös itselleen.

Aluksi elimme päivän kerrallaan, sitten päivät vaihtuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Sanottiin, että uutta leikkausta ei ehkä koskaan tarvita. Sitten sanottiin että ei ainakaan ennen kouluikää.

Keväisenä sunnuntai-iltana muutama viikko sitten kirjoitin aavistuksesta, että jotain on tapahtumassa. Olin rauhallinen, mutta samaan aikaan levoton. Seuraava päivä sysäsi kaiken taas raiteiltaan. Ultraava lääkäri totesi, että poikamme sydän tarvitsee uuden leikkauksen neljän kuukauden sisällä. Edessä on taas pelkoa ja epätietoisuutta, kun odotamme kutsua sairaalaan. Joudun palaamaan pahimpaan painajaiseeni. Ainoa ero on, että tällä kertaa olen täysin hereillä.

Tällä kertaa tiedämme suunnilleen, mitä on tulossa, ja jos mahdollista, niin se tekee kaikesta vielä pahempaa. Luvassa on unettomia öitä, musertavaa pelkoa ja omassa sydämessä kipuna tuntuvaa tuskaa. En haluaisi palata takaisin sinne, mistä kaiken jälkeen helpottuneina neljä vuotta sitten pääsimme kotiin. En halua ajatella lastani yksin sairaalavuoteellaan. Näen mielessäni vain leikkaussalin ovet, jotka sulkeutuivat edessämme jättäen meidät ulkopuolelle. Haluaisin suojella pientä poikaani kaikelta, ja sanoa, että olen aina lähellä, mutta tälläkään kertaa en voi.

Olimme niin toivoneet ja rukoilleet, ettei tämä päivä koskaan koittaisi. Tietysti järjellä tiedän, että kaikki tehdään, jotta poikani voisi elää mahdollisimman normaalia elämää. Juosta ja pelata sählyä niin kuin muutkin pikkupojat. Mutta juuri nyt en pysty ajattelemaan järkevästi. On vain tämä pelko, joka musertaa alleen, ja tämä rakkaus, joka kuristaa kurkkua niin, etten saa henkeä.