Hyvissä käsissä

Leikkauskutsu saapui vihdoin, ja tällä viikolla lähdemme matkaan. Odotan jo kovasti sitä, että palaamme sairaalareissulta takaisin kotiin ja pääsemme keskittymään toipumiseen. Tiedän, että jos leikkaus onnistuu hyvin, tulee poikani vointi kohenemaan merkittävästi. Odotan sitä, että pääsemme leikkimään ja touhuamaan ilman, että hänen tarvitsee välillä pitää lepotaukoja. Eikä minun tarvitse koko ajan kysyä, onko huono olo. Samalla kuitenkin myös pelottaa.

Viimeiset puoli vuotta leikkausta odotellessa olen yrittänyt taistella pelkoa vastaan. Pelkään sitä, että poika on flunssassa ja leikkaus peruuntuu. Pelkään sitä, että joku kiireellisempi tapaus kiilaa jonossa edellemme, ja leikkaus peruuntuu. Kaikista eniten pelkään menettämistä. Pelko siitä, että synkin mahdollinen vaihtoehto toteutuu, kuristaa kurkkua ja saa ajatukset poukkoilemaan hätääntyneinä. Joudun antamaan pienen poikani käsiin, joita en tunne, enkä itse voi muuta kuin odottaa ja toivoa parasta. Oma sydämeni sykkii poikani vierellä leikkaussalissa, suojattomana, haavoitettavana. Jokaisen ikuisuudelta tuntuvan sekunnin olen kanssaan, vaikka en voi olla vierellään.

Sairaalassa elämä ja sen menettäminen kulkevat käsi kädessä. Sydänlapsen vanhempina olemme seuranneet vierestä niin monenlaisia kohtaloita, ja kuulleet sydäntäsärkeviä tarinoita, joissa sekä voimat että aika ovat loppuneet aivan liian aikaisin. Viimeksi meille kävi hyvin, mutta entä jos hyvä onnemme ei jatku?

Tälläkään kertaa en voi muuta kuin toivoa ja luottaa. On suljettava silmät ja uskottava siihen, että kaikki menee hyvin. On luotettava käsiin, jotka ovat vieraat mutta samalla uskomattoman taitavat korjaamaan pieniä sydämiä. On takerruttava Jumalan lupaukseen pitää meistä huolta.

Kuten niin monta kertaa ennenkin jätän poikani jälleen maailman turvallisimpiin käsiin. Ne samat kädet kannattelevat myös minua, tänään ja jokaisena vastaan tulevana hetkenä.

//Anna