Maailman pisin matka

Maailman pisin matka alkoi sinun vuoteesi vierestä. Olit juuri syntynyt, olit minun, mutta sylini jäi huutamaan tyhjyyttään joka kerta, kun kävelin luotasi pois. Joka ilta peittelin suureen sänkyyn sinut, pienen, rukoillen, että joku olisi vierelläsi jos yöllä heräät. Pyytäen, ettet olisi peloissasi tai yksinäinen. Joka aamu sydän huolesta sykkyrällä avasin oven toiseen maailmaan toivoen, ettei käytävillä kaikuva itku johtaisi sinun huoneeseesi.

Usein olisi tehnyt mieli vain nostaa sinut syliini ja kävellä pois. Sulkea ovi perässämme, jättää taakse tuo maailma kipuineen, tutkimuksineen, leikkauksineen, diagnooseineen. Mutta luovuin sinusta, annoin paikkani hetkeksi muille, jotta saisin sinut pitää. Vastoin kaikkia vaistojani, jokainen solu minussa tuskaa huutaen, laitoin peiton päällesi, toivotin sinulle hyvää yötä ja kävelin pois. Joka ilta.

Luulin, ettemme kumpikaan selviäisi. Etten saisi sinua koskaan viereeni nukkumaan. Sairaalan seinälle oli kirjoitettu: ”Ihmeitä ei tapahdu, vaan niitä tehdään”. Minä sanon että ihmeitä syntyy. Sinä olet sellainen, minun pieni sankarini. Jokainen sydämesi lyönti on ihme. Enkelit valkoisissa takeissaan ja terveyssandaaleissaan antoivat sinut takaisin minulle, syliini, jonne kuulut. Mutta eivät he sinua tehneet. Eikä sinua suurempaa ihmettä ole.