Kun viime talvena kirjoittelin CV:n tekemisestä ja työhakemusten lähettämisestä en uskonut itsekään, että näin pian elämä muuttuisi toden teolla. Sitä saa mitä tilaa ja kaikki muut kliseet kaupan päälle. Työt alkoivat vauhdilla vastattuani eräänä keväisenä perjantaina myöntävästi kysymykseen ”voitko aloittaa maanantaina?”. Lapset saivat onneksi vähän pehmeämmän laskun, isin kanssa vietetyn kesäloman jälkeen arki on kuitenkin nyt rysähtänyt päälle ihan kunnolla.
Kaksi päivää päiväkodissa ja molemmilla nuha ja yskä. Kaksi viikkoa päiväkodissa ja molemmilla elämässään monta uutta ihmistä, joita itse en tunne edes nimeltä. Näihin ensimmäisiin viikkoihin on mahtunut paljon uutta, itkua ja pahaa mieltä, ikävöintiä, mutta jokaisena iltapäivänä vastaus kysymykseen ”miten päivä meni?” on aina poikkeuksetta silti ollut ”hyvin”.
Yritän kuumeisesti miettiä, mitä kaikkea reppuihin pitää pakata, että päivän aikana mukana on kaikki tarpeellinen. Yritän kuumeisesti miettiä, mitä iltaruuaksi laitetaan, jotta ruoka olisi pitkän päivän jälkeen lautasilla mahdollisimman nopeasti. Yritän kuumeisesti miettiä, miten tsempata ja lohduttaa lasta, joka itkee ikäväänsä. Ja samaan aikaan yritän kuumeisesti päästä sisälle uuteen työhön, oppia uusien työkavereiden nimet sekä kiirehtiä ajoissa töihin ja sieltä pois. Illat sohvalla yhdeksi kasaksi käpertyneinä kuluvat ihan liian nopeasti.
Jo toisen kerran annan paikkani toisille, vaikkakin tällä kertaa vapaaehtoisesti. Vaikka muutos on positiivinen ja sitä olemme toivoneet, tuntuu silti vähän surulliselta ajatella, että lasteni hymyillessä, iloitessa ja pahan mielen yllättäessä lähellä on joku muu kuin minä. Vähän niin kuin joka syksy, tämänkin elokuun ilmaa värittää into uudesta, mutta tuulessa tuoksuu haikeus. Onneksi silti edelleen illan viimeinen kuiskaus on sama kuin ennenkin: ”äiti on rakas”.
kaleidoskooppi.net 