Istuin eilen kymmenen minuuttia iskän kanssa kahdestaan pölyisessä jeepissä vielä pölyisemmän kuivurin pihassa. Kummallakin puolella aukenivat keltaiset kaurapellot. Iskä jutteli syksyn töistä – viljan puimisesta ja sen kuivaamisesta. Lyhyiksi jääneistä öistä nyt ja jo silloin kolmekymmentä vuotta sitten, kaikista siihen väliin mahtuvista.
Minä kuuntelin vain puolella korvalla, sillä muistelin jotain mitä iskä näinä aikoina sanoi useampana vuonna yhden erityisen päivän aattona.
”Heini, mä en tiiä pääsenkö huomenna sun synttärijuhliin, mun on varmaan pakko puia. Viljat on pakko saada puitua ennen sateita.”
Kyllä iskä tiesi, kuinka kovasti toivoin häntä pellolta paikalle. Että tärkeintä oli, että kaikki tulevat paikalle. Mutta kyllä minäkin tiesin jo pikkutyttönä, että vaihtoehtoja ei oikeasti ollut: viljat on puitava silloin kun ne on puitava. Sateet pilaisivat pahimmillaan paljon, ukkoskuurot vielä enemmän.
Mutta joka ikinen kerta iskä tuli. Mummi, joka saapui aina ennen varsinaista aloitusaikaa, ehti useamman kerran ensin. Muutamana vuonna varmaan ensimmäinen satsi serkkujakin. Mutta sitten jo näin tien pöllyävän iskän traktorin perässä.
Taakse jäi puoliksi puitu pelto, jonka laidalla nököttivät pysähtynyt puimuri ja tyhjennetty kärry. Matkalle jäivät toiveet tulevista poutaisista päivistä. Mukaan juhliin iskä otti vain loputtomat puujalkavitsinsä ja ne vain vähän työvaatteita paremmat shortsinsa.
Päättelin, että olen varmasti aika tärkeä tyttö.
kaleidoskooppi.net 