Me länsimaiset ihmiset elämme monessakin mielessä hyvin yksityistä elämää. Hoidamme itse lapsemme, taloutemme ja ongelmamme. Emme puutu toisten asioihin, emmekä halua omiin asioihimme puututtavan. Usein tuntuu, että etenkin meille suomalaisille on tavoittelemisen arvoista, ettemme vain olisi vaivoiksi kenellekään. Itsenäisyyttä ihannoidaan, ja pärjäämisen eetos on vahva yhteiskunnassamme.
Raikasta vastapainoa yksinpärjäämisajatuksille sain alkuvuodesta lukemastani Michelle Obaman elämäkerrasta. Kirja sisälsi lukuisia mielenkiintoisia ajatuksia, joita olen pohtinut monta kertaa vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Yksi puhuttelevimmista asioista kirjassa oli se, kuinka Obamat tapasivat keskustella aina kaikista suurista päätöksistään ensin lähipiirinsä kanssa, ennen kuin ottivat askelia mihinkään suuntaan. Heillä oli (ja on varmaan edelleenkin) ympärillään tiivis joukko luotettavia ystäviä, joiden kanssa he puntaroivat valintatilanteessa eri vaihtoehtoja, pyrkimyksenään tehdä oman perheensä (ja usein myös koko maan) kannalta paras mahdollinen valinta.
Luulenpa, että ilman lähipiirinsä vankkaa tukea niin päätöksentekohetkillä kuin kaikkina muinakin aikoina Obamat eivät varmasti olisi selvinneet presidenttivuosista yhtä tyylipuhtaasti ja skandaaleitta kuin he nyt tekivät. Minusta heidän tapansa ja halunsa ottaa lähipiiri mukaan oman elämänsä valintatilanteisiin osoittaa suurta kypsyyttä. Niin tehdessään Obamat myönsivät, että hekään eivät välttämättä tiedä kaikkea tai osaa huomioida kaikkia näkökulmia, ja mikä tärkeintä, että hekin ovat epätäydellisiä.
Lähtökohtaisestihan me ihmiset varmasti haluamme olla oikeassa ja päättää itse elämämme tärkeistä asioista. Haluamme ajatella, että minä kyllä tiedän parhaiten, mikä on minulle parasta. Mutta entä jos se ei olekaan niin? Entä jos ajatellessani tekeväni asioita omaksi parhaakseni olenkin itse asiassa tekemässä elämäni suurinta virhettä? Uskon, että ottamalla läheisemme mukaan päätösten tekemiseen voimme saada paljon sellaista arvokasta näkemystä, jonka menetämme tehdessämme päätökset yksin. Samalla voimme viestiä rakkaillemme, että arvostamme heidän mielipiteitään ja haluamme ottaa huomioon myös sen, mikä heidän mielestään olisi meille parasta. Se on ihan loogista: hehän rakastavat meitä, joten voisi kuvitella, että he myös haluavat meidän parastamme.
Ei aina tarvitse pärjätä yksin, eikä kaikkea tarvitse tietää tai osata päättää yksin. Olemme taatusti viisaampia yhdessä kuin yksin.
// Suvi
kaleidoskooppi.net 