Olen viime päivinä pohtinut, missä on minun turvani. On helppo sanoa, että turvani on Jumalassa, kun lähimmillä on asiat suht ok ja pankkitilillä on rahaa. Silloin on helppo kääntää kasvonsa kohti taivasta ja kiittää hyvästä.
Mutta mitä jos kaikki vietäisiin? Mitä jos rahat loppuisivat, läheinen sairastuisi tai itse kamppailisin hengestäni? Mitä silloin sanoisin? Sanoisinko silloinkin, että turvani on ikiaikojen Jumala. Herra antoi, Herra otti.
En tiedä. Minun uskoni on hatara, siihen en voi nojautua. Luottamukseni Jumalaan ja hänen kaikkivoipaisuuteensa on horjunut paljon vähemmästäkin.
Siksi tänäänkin pyydän, että tuli mitä tuli, niin kääntyisin aina Jumalani puoleen. Että silloinkin luottaisin elämäni korkeimpiin käsiin. Että kääntäisin katseeni tulevaan toiveikkaasti.
Ja tänä keväänä aion katsoa tarkemmin oksiin puhkeavia silmuja, mullasta työntyvää vihreää, sinisenä hohtavaa taivasta. Sillä ne kertovat, että on jotain paljon itseäni suurempaa voimaa. Sellaista, joka luo tyhjästä uutta, tomusta kauneutta. Tänä keväänä muistutan itseäni, että kaiken tämän Luoja on Isäni. Kaiken alku ja kaiken loppu.
// Heini
