Ei uni anna lainaa

Keski-ikäistyminen realisoituu kahvilakeskustelussa kuusi vuotta nuoremman ystävän kanssa. ”Siis mä katsoin sitä elokuvaa ja ajattelin, että KAUHEETA, näytänkö mäkin noin vanhalta!” Onnekseen oli sitten tajunnut, että päähenkilöt olivatkin kymmenen vuotta vanhempia kuin oli heidän luullut olevan. ”Ne siis oli TEIDÄN ikäisiä [näköisiä], eikä mun. Huh!”

Sanojen koko sisältö onneksi upposi tajuntaan vasta hetkeä myöhemmin ja kahvilan pöydän ääressä vältyttiin verbaaliselta verilöylyltä. Kotimatkalla viesti viilsi kuitenkin syvältä. Jälleen yhden valvotun yön jälkeen naama ei varmasti ollut järin hehkeä ja iän tuomia jälkiä ei enää pitkätkään unet poista.

Useimpina päivinä aikuisuus on onneksi myös kypsyyttä kohdata ajan muutokset hyväksyen. Loppuelämän kannalta kun tässä vaiheessa on oikeasti tärkeämpää huolehtia verenpaineesta kuin silmän alle kiinnittyneistä rypyistä.

Ja sitten on näitä päiviä, kun toverin epäsuora palaute kolhaisee kovaa. Eipä arvannut ystävä, mihin syöksykierteeseen sanoillaan tönäisi.

Seuraavana päivän tyhjensin kaupunkireissun ostokset laukustani ja tutkin kosmetiikkaosastolta mukaan annettuja näytteitä.

Day cream, moisturising, dry & wrinkle-prone skin.

Night cream, anti-wrinkle, firming, mature skin 60+.

Ensin itketti lisää.

Sitten jo nauratti.

Myyjä oli kyllä pahoitellut, että näytteitä oli tällä kertaa niukasti jaettavaksi. Ehkä unohti myös vilkaista tarkemmin keräämiensä tuotteiden tekstejä. Ehkä vain katsoi, että tuohon naamaan eivät enää kevytemulsiot auta.

Palasin iloisella tuplavoltilla takaisin keski-ikäisen kiertoradalle, jossa suhtautuminen omaan ikääntymiseen heittelee kuin labratulokset stressiviikoilla. Oikeastaan tässä on aika hyvä. Tervetuloa perässä. Kiitos mallia näyttäneille.

Pakko olla hauska(a)

Mitä kivaa tehdään vappuna/juhannuksena/uutenavuotena?! Piinallinen kysymys, liikaa latausta ja odotuksia. Ehkä hauskanpito edellyttäisi ilojuomaa, jonka ansiosta ei välttämättä aamulla muista ettei ilta ollutkaan niin hauska – tai jonka vaikutuksella saa ilon irti illasta vaikka väkisin. Yhteisissä juhlissa on usein liian paljon puristusta. Koska pitää olla hauskaa. Koska on vappu/juhannus/uusivuosi.

Juhlissa istuu ilonpilaaja, joka ei innostu mukaan peleihin ja leikkeihin. Ei ole haitaksi kenellekään, on vaan ja seurailee. Tulee kuitenkin pakotetuksi mukaan hauskuuteen ja lennähtää samalla niin kauas mukavuusvyöhykkeeltään, että pilaa muiden ilon, vaikka yrittää kätkeä kärsimyksensä vilpittömään kestohymyyn.

Eikö ilonpilaaja silloin oikeastaan ole se, joka hänet hiillosti mukaan?

Tyyppi kertoo hauskoja tarinoitaan, mutta kaveria ei naurata. Tyyppi alkaa selitellä ja puolustella huumorintajuaan. Kaveri kokee tulleensa rivien välissä syytetyksi tyypin yläpuolelle asettumisesta. Samasta syystä sen kaverin toveri ei uskalla enää missään kertoa tykkäävänsä lähinnä älykkäästä huumorista.

Kertovatko tilanteet kaverista ja kaverin toverista, vai paljastavatko ne tyypille jotain hänestä itsestään?

Hetkittäin sosiaalinen peli edellyttää hyväksymishyminää, mutta missä menee raja, jonka takana ilostakin tulee vakava asia? Pitääkö kaverin peittää tyypin ohimenneestä huumorilaukauksesta seurannut epämukava hetki kepeällä naurahduksella? Onko hymyiltävä säästääkseen toisten kasvot, vaikka pirkkakummelivintiöt eivät putoa omaan laariin? Onko joltain pois, jos joku ei naura, on vain hiljaa tyytyväinen oloonsa?

Olemmeko me yleisöä toistemme elämän stand upille vai oman elämämme päähenkilöitä?

Niinpä minä ylistin iloa, koska ihmisellä ei ole auringon alla muuta onnea kuin syödä ja juoda ja iloita. Tämä ilo seuraa häntä kaiken vaivannäön keskellä niinä elinpäivinä, jotka Jumala on hänelle antanut auringon alla. (Kirkkoraamattu 1992, Saarnaajan kirja 8:15) 

k4mimi

Mitä kivaa tehdään vappuna/juhannuksena/uutenavuotena?!

Entä jos vaan oltais, ja todettais sitten jälkikäteen, että olipa kivaa.

[Kuten aina, tekstin henkilöt ja tilanteet ovat fiktiivisiä ja kaikki yhtymäkohdat todelliseen elämään ovat sattumaa.]

Edit 1.5.2017 klo 12:20 – Korjattu laitteiden sekakäytöstä johtuneet versiovirheet.

Hyväkö huomen

Sitähän voisi joskus kirjoitella jotain omasta täydellisestä arjestaan. Kuten vaikka siitä, miten aamulla herää ja lähtee liikenteeseen silmät sikkuralla. Paitsi että lähtee on aivan liian dynaaminen sana tähän yhteyteen. Sitä paremminkin vääntäytyy, pudottautuu ja raahustaa. Silmät sikkurallakin kuulostaa jotenkin sievältä ja söpöltä, vähän niin kuin unihiekka, jonka pikkuinen tonttumainen hahmo töppösjaloin sipsutti ripsauttamaan silmiin iltasella. Hah. Täällä päin seikkailevat varmaan seudun laiskimmat nukkumatit, jotka vasta aamuyöstä käyvät rojauttamassa silmäkuoppiin kärryllisen sepeliä. Niinpä sitä sitten kellon kolmannen varahälytyksen kiekuessa nousee pakotettuna peiton alta melkoisena mörkönä ja ottaa ensimmäiset askeleet seinänvieriä hiippaillen, jottei päädy säikyttelemään muita hereillä olevia.

Toisinaan tulee miettineeksi, josko pitäisi aamupesut tehdä sittenkin kahvilla, mutta useimmiten päätyy kuitenkin perinteiseen vesimenetelmään. Suihkun onnelliseen lämpöön on helppo unohtua. Usein sitä valuttaakin siinä unisepelien seassa viemäriin myös aamun aikataulut. Riittävän runsas vesi onneksi herättää lempeämmin kuin aamun aiemmat herätysvälineet – kännykässä kiekuva kukko ja sängyn vierelle toistuvasti palaava kämppis – joiden kummankin äänensävy kiristyy jokaisen torkutuskierroksen jälkeen.

Suihkun jälkeen sitä sitten hortoilee pyyhkeen sisällä palellen ja silmät edelleen hiukan harittaen etsimään vaatteita kaapista, jonka sisällöstä valtaosa on valunut lattialle, ja josta muutenkin on vaikea löytää etsimäänsä suppean väriskaalan vuoksi. Kun sitten yrityksen ja erehdyksen kautta viimein kuudes tai kahdeksas pinosta taikka keosta poimittu musta trikootuote osoittautuu etsityksi paidaksi, alkaa olla melko lailla sama, mitä laittaa jalkaansa. Paitsi että siinä vaiheessa aamua mitkään farkut eivät näytä hyvältä, verkkareissa ei juuri sinä päivänä voi lähteä ja siistit housut nyt vaan ovat täysin pois suljettu vaihtoehto kevyessä koomatilassa. Enkä nyt edes lähde tarkemmin kuvailemaan sitä algoritmia, jolla ylä- ja alaosien yhteensopivuus määrittyy – tai sitä, miksi mikään niistä viidestä tai seitsemästä ensimmäisestä näennäisesti samanoloisesta trikootuotteesta ei ole tänään vaihtoehto. Kaikelle on syynsä.

Joskus sitä vaan jää istumaan sängyn reunalle ja aikansa siinä paleltuaan päätyy kaivamaan kasasta tässä vaiheessa jo puolimatkaan sen syövereihin piiloutuneet edellisen päivän vaatteet. Päälle ja menoksi. Paitsi että menoksi tarkoittaa tässä siis lähinnä laahaavia askelia portaisiin. Polvi nousee juuri sen verran, että varpaat tavoittavat seuraavan askelman, eivätkä aivotkaan vielä täysin rekisteröi, ollaanko tässä nyt menossa ylös- vai alaspäin. Kun sitten viimein pääset peilin ääreen ja alat siistiä naamaasi, huomaat että siinä eilisessä paidassa onkin tahra, johon pikakeinot eivät tepsi.

Da capo. Kerrataan edellinen osuus.

Joskus sitä ihmettelee itsekin, miten sitä kuitenkin yleensä on vähintäänkin melkein ajoissa kaikkialla. Tai että sitä edes yrittää lähteä mihinkään.

Taistelu tyranniaa vastaan pysyköön puheissa. Maailma ja olemisen erinomaisuus eivät ole aamuvirkkujen yksinomaisuutta.

Kotiin

Silmissä vilisevät hetket. Lapsuus, nuoruus, nykyisyys. Onnistumiset, ja jostain syystä erityisesti kaikki epäonnistumiset. Luulin tarkkailevani tilannetta hieman ulkopuolisena, mutta huomaan olevani ensimmäinen, joka hipaisee nenäliinan nurkalla silmäkulmaansa.

Ajatukset laukkaavat edelleen. Omat isovanhemmat ja muut vanhat sukulaiset. Yhteiset helmihetket ja niistä seurannut yhteisen ajan kaipuu. Katkeransuloiset kyyneleet, joissa inhimillinen ikävä sekoittuu jälleennäkemisen toivoon ja iloon siitä, että jälleen yksi pääsi kotiin.

Liturgia etenee turvallisesti. Tutut virret tuovat lohtua, ja lisää kyyneleitä. Tämä laulettiin häissämme. Tällä saattelimme ystävän viimeiselle matkalleen. Koko ajan mieleni taistelee sulkeakseen pois pelottavimmat ajatukset.

Joku päivä tuossa olen minä.

Sitäkin kamalammalta tuntuu ajatus, että tuossa on joku päivä joku kaikkein rakkaimmistani. Silloin ei nenäliinan hipaisu riitä. Pelkkä ymmärrys väistämättä edessä olevista luopumisen hetkistä riipaisee niin syvältä, että nojaan eteenpäin taltuttaakseni todellisuuden vihlaisun.

Vuodet ovat piirtäneet esiin elämän rajallisuuden. Aikuisuus tuo mustan ja valkoisen väliin rajattomasti värejä ja sävyjä, myös niitä kipeitä, kirpeitä, ja kammottavia. Mikään ei ole pysyvää. Kukaan ei ole täällä ikuisesti.

Osaisinpa kohdata tulevat menetykset ja luopumisen hetket Luojaani luottaen.

Osaisinpa elää juuri nyt niin, että lähtöni hetkellä voin heittäytyä luottavaisesti Luojani käsiin. Niin, että viimeisellä matkallani on joku saattamassa. Niin, että muistohetki syntyisi muistamisen tarpeesta ja halusta, ei sosiaalisen normin täyttämiseksi.

Though we cannot experience our life as an endless present, we are eternal in God’s eyes; that is, in our deepest reality. – C. S. Lewis

k4min

Hyvää matkaa, Alli. Annoit hienon esimerkin. Taivaassa tavataan ja juodaan ne täällä juomatta jääneet kahvit.

Lattee kaikille

Pahimmat kilpailijat päättivät yhdistää voimansa. Olla samassa veneessä, selkä vasten selkää. ”Kunnioitus on kasvanut yhteisissä projekteissa”, sanovat. Miksi kampittaa, kun on taas uus tapa boostata tää isommaks.

Netti täyttyy dissailusta ja kyynikoista. Pelkkää bisnestä. Ei ne oo tosissaan. Tää on laskelmoitua.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Vaik riidat meinais repii kaiken

Vihapuhe puhututtaa netissä, telkkarissa ja kahvipöydissä. Repii rikki molemmin puolin ja pudottaa päättäjiä paikoiltaan. Muiden maiden malleja mietitään, ja samalla spekuloidaan oikeusistuimia myöten, mihin käsitteen rajat yltävät.

Saako sanoa niin tai näin. Otetaanko sivulauseella hipaisusta vai saako sanansäilällä jopa lyödä, jos osaa perustella oikein, tai jos kolauttaa vaan  v i t s i l l ä, osoittaakseen p o i n t i n.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Omasta mielestä parhaita molemmat
Muut menee selän taakse pelkää
Me mennää selkä vasten selkää

Miksi toisen menestys olisi pois sulta. Tai multa. Miksi toisen erilaisuus olisi pois keneltäkään.

Kateusko meitä ajaa. Joku jossain saa enemmän kuin minä. Joku jossain uskaltaa olla toisenlainen kuin me muut. Joku uskaltaa tehdä omia ratkaisujaan.

Se joku on voinut myös menettää enemmän kuin minä. Kotinsa, perheensä, kotimaansa. Terveytensä, yksityisyytensä, turvallisuutensa.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Vaikka riidat meinais repii kaiken
Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Käännän selän, vaan selkää vasten

Vai pelko. Ne tulee tänne, tää on mun ja meidän. Ne tuo tullessaan toisenlaiset ajatukset.

Niiden tullessa mekin joudumme miettimään, miksi ajattelemme niin kuin ajattelemme. Teemme, olemme, käyttäydymme.

Eikä riitä, että vihataan muita. Ehditään kiusata toisiammekin. Laaditaan uusia sääntöjä: ken leikkiin ryhtyy, se kiusaamisenkin kestäköön.

Kiusataan koska jollain on vääränlainen pipo, vääränmalliset housut, vääriä kavereita, väärä mielipide. Väärä elämä.

Jos sä dissaat mua mä dissaan sua takas
Pelkkää dissailua, kunnes mä pragaan koska
Mä en keksi mitään rakentavaa

Olisiko jo aika nostaa, auttaa ja kannustaa.

Kun sä dissaat mua mä dissaan sua takas
Pelkkää dissailua, kunnes mä pragaan koska
Mä en keksi mitään parempaakaan
Tää on rakkaudella vihaajille pa-pa-pa-paa!

Nettiurpojen lisäksi tämän postauksen inspiroivat Profeetat, Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana ja yksi rohkea nainen.

Jäbät hei, sori äskeisest
Mul on ollu jotenki pitkä päivä ja mul jotenki leikkas kii tiäksä
Ei pitäis ottaa näi henkilökohtasesti näitä
Mut mä kävin hakee lattee kaikille!
(Oi kiitos, ihanaa!)

Nih.

(Sitaatit | Profeetat: Sinuhe | Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: Rakkaudella vihaajille)

Kuulisinpa oikein

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
ettei ”luteilis toisen päässä”,
niin kuin tuttavaa oli opinnoissaan ohjattu.
Ettei luulis, että tietää
mitä toinen ajattelee
ja tuntee,
vaan malttais ihan kysyä
ja kuuntelis vastauksenkin.

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
ettei antais valmiita vastauksia
ja syöttäis sanojaan toisille.
Ettei kuvittelis, että ymmärtää
oman kokemuksensa perusteella,
miltä joku jostakin tuntuu –
vaan malttais ihan kysyä
ja kuuntelis vastauksenkin.

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
että useammin aloittais lauseensa
”oon tässä vähän ajatellut”
kuin ”no se asiahan on niin että”.
Ettei unohtais, että sillä toisellakin on
kolhunsa ja kokemuksensa,
oivalluksensa ja onnistumisensa.

Kun vaan kysyis ja kuuntelis.
Ei luteilis.

Yksin

Yhteiskuntamme palkitsee onnistujia, ja yhä useammin onnistumisen mitta on sosiaalinen menestys. Yksinäiset ovat marginaalissa, joka nostetaan esiin juhlapuheissa ja huolestuneissa asiantuntijalausunnoissa. Ja kuitenkin.

Yksinäisyys on läsnä useamman arjessa kuin koskaan.

Yhteisöllisyys on murtunut. Huolehtiminen hävinnyt. Ymmärrys lähimmäisyydestä väljähtänyt. Presidentti Niinistö nosti uudenvuodenpuheessaan esiin tarpeen osallisuudelle ja yksinäisyyden torjunnalle. Arvostettu teologinen mentori Klaus Korhonen puolestaan toi huolen käytännölliselle tasolle ihmetellessään kadonnutta tervehtimiskulttuuriamme (HS 31.1.17).

Tiedämme sosiaalisen median kautta jopa satojen ihmisten arjesta ja ajatuksista, mutta emme löydä kännykästä yhtään puhelinnumeroa, johon tohtisimme soittaa yksinäisen illan täyttämiseksi. Tykkäämme kymmenistä somepäivityksistä, joissa onnelliset kasvot kokoontuvat yhteisen ruokapöydän ympärille tai iloisen harrastuksen äärelle. Antaisimme mitä vain, jos meilläkin olisi joku, jonka kanssa istahtaa teelle tai käpertyä sohvalle.

Pyyhimme reaalimaailman kyyneleet yksinäisyydessä, jotta jaksamme jakaa hymiöitä somessa. Haaveilemme Frendit-sarjasta tutuksi tulleesta tiiviistä porukasta, joka ei vain jaa arkisia iloja ja huolia, vaan kestää yhdessä läpi riitojen ja rakkaussurujen. Elämme todellisuudessa, jossa sairastaminen juhlapäivinä tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta, koska silloin ei tarvitse miettiä, kuinka yksin terveenä juhlisi.

On helppo sysätä syy yhteiskunnalle ja Niille Muille, jotka jossain jotain tekevät – ja jättävät tekemättä. Onko liian vaikeaa kantaa oma vastuumme? Avata omat silmämme ja korvamme? Jopa oma ovemme?

Kuka ylittää yksinäisyyden rajan ja uskaltautuu kohtaamaan toisen, ehkä yhtä yksinäisen? Löytyykö idyllisistä, instakelpoisista seurueista joustavuutta uusien mukaan ottamiseen? Tarjoaisiko joku yksinäisyydellä moneen kertaan nöyryytetyille helpon pääsyn yhteyteen?

Entä ihminen ihmistä, silmästä silmään. Se auttaa näkemään, vaikka toisen avuntarpeen. Auttaa ymmärtämään, että toisellakin on tavoitteita tai vaatimuksia. Taikka opettaa tunnistamaan vaaran ja hallitsemaan pelon.

Varjojen maailma vaatii vastineen. Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.

Presidentti Sauli Niinistö

 

One more

 121d10df6d77519c2737d1a528812333-253x277x90

this being human is a guest house
every morning a new arrival
a joy, a depression, a meanness
some momentary awareness comes
as an unexpected visitor

welcome and entertain them all!

be grateful for whoever comes
because each has been sent
as a guide

Coldplay: Kaleidoscope (based on Persian poet Rumi)

Magic

Under this pressure, under this weight
We are diamonds

I feel my heart beating
I feel my heart beneath my skin
I feel my heart beating
Oh, you make me feel
Like I’m alive again
Alive again

Miten kirjoittaa jostain, mille ei oikein ole sanoja. Siitä, mistä melkein mieluummin laulaisi. Minkä helpommin purkaisi sormenpäistään koskettimien kautta säveliksi kuin selityksiksi.

Miten avata prosessia, jonka langanpäästä ei saa kiinni kirjaimin, mutta joka muuttuu lähes käsin kosketeltavaksi, kun kirjaimet muuntuvat äänenkorkeuksiksi ja sävelharmonioiksi.

lying in the gutter, aiming for the moon
trying to empty out the ocean with a spoon
up and up, up and up
how come people suffer how come people part?
how come people struggle how come people break your heart?
break your heart
yes I want to grow yes I want to feel
yes I want to know show me how to heal it up
heal it up
see the forest there in every seed
angels in the marble waiting to be freed

we’re going to get it get it together right now
going to get it get it together somehow
going to get it get it together and flower

Mikä voima onkaan siinä, kun joku saa käänneltyä sanat juuri oikein päin. Miten voivatkaan napakat lyriikat osua naulan kantaan, näyttää suuntaa ja täyttää pään tuoreilla näkökulmilla.

Jotain ylimaallista on niissä sävelkuluissa, jotka avaavat oven sieluun, räjäyttävät kaikki padot ja vievät toisiin maailmoihin. Niissä rytmeissä, jotka saavat jähmeimmänkin keinahtelemaan. Harmonioissa, jotka nostavat kyyneleen karskeimmankin silmään.

and you can say what is, or fight for it
close your mind or take a risk
you can say it’s mine and clench your fist
or see each sunrise as a gift

Kuinka paljon köyhempää elämä olisikaan ilman sitä. Kuinka monta kysymystä jäisi vaille vastausta. Kuinka monta kertaa useammin eksyisimme polultamme tai kävelisimme ohi oikeiden ovien. Kuinka monta kohtaamista köyhempiä olisimme. Kuinka paljon enemmän pelkäisimme.

We sat on a roof, named every star
shared every bruise and showed every scar
hope has its proof put your hand in mine
Life has a beautiful crazy design

and time seemed to say
Forget the world and its weight
And here I just want to stay
Amazing day amazing day

We sat on a roof, named every star
you showed me a place where you can be what you are

k4m

So I say
Thank you for the music, the songs I’m singing
Thanks for all the joy they’re bringing
Who can live without it, I ask in all honesty
What would life be?
Without a song or a dance what are we?
So I say thank you for the music
For giving it to me

[Sitaatit viimeistä lukuun ottamatta Coldplayn Head Full of Dreams -levyltä, jonka nimikkokiertueen keikka räjäytti tajuntani ja mullisti maailmani viime kesänä. Viimeinen on vanhaa kunnon Abbaa, jonka kulttimaine ei ole syyttä syntynyt.]

Vaikutuksille altis

Kävin lähikaupassa kesällä, ensimmäisten tämän blogin syntyyn johtaneiden keskusteluiden jälkeen. Reitti kassalle kulki marketin metrin mittaisen kosmetiikkaosaston ohi ja silmiini sattui ihana väriyhdistelmä. Nippu sointuvia, kauniin sameapintaisia hiuslenkkejä. Visuaalinen kokemus väriyhdistelmästä vaihtui hämmentyneeksi rationaaliseksi havainnoksi: minähän vihaan vaaleanpunaista ja mintunvihreää.

hiuslenkit-1

Suhteessani väreihin on ollut kaksi peruskiveä – vaaleanpunaiset eivät ole mun juttu ja minttu on ehkä niitäkin kamalampi väri. Olin jo ala-asteella ylpeä siitä, että mulla oli vain kaksi vaaleanpunaiseksi luokiteltavissa olevaa vaatekappaletta: ekaan luokkakuvaankin hyväksymäni hyvin hailakan sävyinen paita ja hieman myöhemmin lähes lempivaatteeksi kohonnut fuksia neule. Minttu taasen ei kuulunut sanavarastooni, kun puhuttiin vaatteista, suklaasta tai jäätelöstä.

Ja nyt pyörittelen käsissäni persikan, mintun ja mustan yhdistelmää. Mitä tapahtui? Kuinka monta harmonisen pastellista blogikuvaa, lehtijuttua ja postikorttia tähän tarvittiin?

Miksi kamalat vaatteet alkavat riittävän usein muiden päällä – vaikka vain kuvissa – nähtynä vaikuttaa ensin kiinnostavilta ja viimein haluttavilta? Miten järjenvastainen väriyhdistelmä muuttuu toistuvan altistuksen myötä tuoreeksi ja kokeilemisen arvoiseksi?

Missä kaikessa media on päässyt salakavalasti sukeltamaan ajatuksiini, mieltymyksiini – ja tavoitteisiini? Mitä ovat ne ällövihreät hiuslenkit, joissa olen mukautunut maailmanajan mukaan ja tarttunut trendeihin? Mikä on se lohenpunainen kammotus, joka on vähitellen soluttautunut ajatuksiini ja asenteisiini? Tunnistanko alkuunkaan, miten minuun yritetään vaikuttaa ja missä kohdin vaikuttajat löytävät kohdaltani oivallisen maaperän istuttaa pienen pieni pinkki siemen kasvamaan?

Huomaanko, kun alkuperäisten arvojeni vastaiset ajatukset alkavat vallata alaa? Tiedänkö, milloin ylitän sen rajan, jonka jälkeen ei ole paluuta aikaan ennen vaikutettuja vaaleanpunaisia valintoja ja manipuloituja mintunvihreitä muutoksia?

hiuslenkit-2

Havahduin hiuslenkkejä ihmetellessäni, mutta ostin ne kuitenkin muistuttamaan näistä pohdinnoista. Nyt muutama kuukausi myöhemmin väriyhdistelmä näyttää jälleen yhtä kammottavalta kuin ennenkin. Blogin piiristä vaaleanpunaisille ja mintunvihreille hiuslenkeille löytyi onneksi koti, jossa niitä ei syrjitä värinsä vuoksi. Yhtään hiuslenkkiä ei siis vahingoitettu tätä postausta kirjoitettaessa. Autonomian kokemukseni sen sijaan koki jonkinlaisen kolauksen.