Tekijä: Minna

Keski-ikäistyminen realisoituu kahvilakeskustelussa kuusi vuotta nuoremman ystävän kanssa. ”Siis mä katsoin sitä elokuvaa ja ajattelin, että KAUHEETA, näytänkö mäkin noin vanhalta!” Onnekseen oli sitten tajunnut, että päähenkilöt olivatkin kymmenen vuotta vanhempia kuin oli heidän luullut olevan. ”Ne siis oli TEIDÄN ikäisiä [näköisiä], eikä mun. Huh!”

Sanojen koko sisältö onneksi upposi tajuntaan vasta hetkeä myöhemmin ja kahvilan pöydän ääressä vältyttiin verbaaliselta verilöylyltä. Kotimatkalla viesti viilsi kuitenkin syvältä. Jälleen yhden valvotun yön jälkeen naama ei varmasti ollut järin hehkeä ja iän tuomia jälkiä ei enää pitkätkään unet poista.

Useimpina päivinä aikuisuus on onneksi myös kypsyyttä kohdata ajan muutokset hyväksyen. Loppuelämän kannalta kun tässä vaiheessa on oikeasti tärkeämpää huolehtia verenpaineesta kuin silmän alle kiinnittyneistä rypyistä.

Ja sitten on näitä päiviä, kun toverin epäsuora palaute kolhaisee kovaa. Eipä arvannut ystävä, mihin syöksykierteeseen sanoillaan tönäisi.

Seuraavana päivän tyhjensin kaupunkireissun ostokset laukustani ja tutkin kosmetiikkaosastolta mukaan annettuja näytteitä.

Day cream, moisturising, dry & wrinkle-prone skin.

Night cream, anti-wrinkle, firming, mature skin 60+.

Ensin itketti lisää.

Sitten jo nauratti.

Myyjä oli kyllä pahoitellut, että näytteitä oli tällä kertaa niukasti jaettavaksi. Ehkä unohti myös vilkaista tarkemmin keräämiensä tuotteiden tekstejä. Ehkä vain katsoi, että tuohon naamaan eivät enää kevytemulsiot auta.

Palasin iloisella tuplavoltilla takaisin keski-ikäisen kiertoradalle, jossa suhtautuminen omaan ikääntymiseen heittelee kuin labratulokset stressiviikoilla. Oikeastaan tässä on aika hyvä. Tervetuloa perässä. Kiitos mallia näyttäneille.

Silmissä vilisevät hetket. Lapsuus, nuoruus, nykyisyys. Onnistumiset, ja jostain syystä erityisesti kaikki epäonnistumiset. Luulin tarkkailevani tilannetta hieman ulkopuolisena, mutta huomaan olevani ensimmäinen, joka hipaisee nenäliinan nurkalla silmäkulmaansa.

Ajatukset laukkaavat edelleen. Omat isovanhemmat ja muut vanhat sukulaiset. Yhteiset helmihetket ja niistä seurannut yhteisen ajan kaipuu. Katkeransuloiset kyyneleet, joissa inhimillinen ikävä sekoittuu jälleennäkemisen toivoon ja iloon siitä, että jälleen yksi pääsi kotiin.

Liturgia etenee turvallisesti. Tutut virret tuovat lohtua, ja lisää kyyneleitä. Tämä laulettiin häissämme. Tällä saattelimme ystävän viimeiselle matkalleen. Koko ajan mieleni taistelee sulkeakseen pois pelottavimmat ajatukset.

Joku päivä tuossa olen minä.

Sitäkin kamalammalta tuntuu ajatus, että tuossa on joku päivä joku kaikkein rakkaimmistani. Silloin ei nenäliinan hipaisu riitä. Pelkkä ymmärrys väistämättä edessä olevista luopumisen hetkistä riipaisee niin syvältä, että nojaan eteenpäin taltuttaakseni todellisuuden vihlaisun.

Vuodet ovat piirtäneet esiin elämän rajallisuuden. Aikuisuus tuo mustan ja valkoisen väliin rajattomasti värejä ja sävyjä, myös niitä kipeitä, kirpeitä, ja kammottavia. Mikään ei ole pysyvää. Kukaan ei ole täällä ikuisesti.

Osaisinpa kohdata tulevat menetykset ja luopumisen hetket Luojaani luottaen.

Osaisinpa elää juuri nyt niin, että lähtöni hetkellä voin heittäytyä luottavaisesti Luojani käsiin. Niin, että viimeisellä matkallani on joku saattamassa. Niin, että muistohetki syntyisi muistamisen tarpeesta ja halusta, ei sosiaalisen normin täyttämiseksi.

Though we cannot experience our life as an endless present, we are eternal in God’s eyes; that is, in our deepest reality. – C. S. Lewis

Hyvää matkaa, Alli. Annoit hienon esimerkin. Taivaassa tavataan ja juodaan ne täällä juomatta jääneet kahvit.

Kävin lähikaupassa kesällä, ensimmäisten tämän blogin syntyyn johtaneiden keskusteluiden jälkeen. Reitti kassalle kulki marketin metrin mittaisen kosmetiikkaosaston ohi ja silmiini sattui ihana väriyhdistelmä. Nippu sointuvia, kauniin sameapintaisia hiuslenkkejä. Visuaalinen kokemus väriyhdistelmästä vaihtui hämmentyneeksi rationaaliseksi havainnoksi: minähän vihaan vaaleanpunaista ja mintunvihreää.

Suhteessani väreihin on ollut kaksi peruskiveä – vaaleanpunaiset eivät ole mun juttu ja minttu on ehkä niitäkin kamalampi väri. Olin jo ala-asteella ylpeä siitä, että mulla oli vain kaksi vaaleanpunaiseksi luokiteltavissa olevaa vaatekappaletta: ekaan luokkakuvaankin hyväksymäni hyvin hailakan sävyinen paita ja hieman myöhemmin lähes lempivaatteeksi kohonnut fuksia neule. Minttu taasen ei kuulunut sanavarastooni, kun puhuttiin vaatteista, suklaasta tai jäätelöstä.

Ja nyt pyörittelen käsissäni persikan, mintun ja mustan yhdistelmää. Mitä tapahtui? Kuinka monta harmonisen pastellista blogikuvaa, lehtijuttua ja postikorttia tähän tarvittiin?

Miksi kamalat vaatteet alkavat riittävän usein muiden päällä – vaikka vain kuvissa – nähtynä vaikuttaa ensin kiinnostavilta ja viimein haluttavilta? Miten järjenvastainen väriyhdistelmä muuttuu toistuvan altistuksen myötä tuoreeksi ja kokeilemisen arvoiseksi?

Missä kaikessa media on päässyt salakavalasti sukeltamaan ajatuksiini, mieltymyksiini – ja tavoitteisiini? Mitä ovat ne ällövihreät hiuslenkit, joissa olen mukautunut maailmanajan mukaan ja tarttunut trendeihin? Mikä on se lohenpunainen kammotus, joka on vähitellen soluttautunut ajatuksiini ja asenteisiini? Tunnistanko alkuunkaan, miten minuun yritetään vaikuttaa ja missä kohdin vaikuttajat löytävät kohdaltani oivallisen maaperän istuttaa pienen pieni pinkki siemen kasvamaan?

Huomaanko, kun alkuperäisten arvojeni vastaiset ajatukset alkavat vallata alaa? Tiedänkö, milloin ylitän sen rajan, jonka jälkeen ei ole paluuta aikaan ennen vaikutettuja vaaleanpunaisia valintoja ja manipuloituja mintunvihreitä muutoksia?

Havahduin hiuslenkkejä ihmetellessäni, mutta ostin ne kuitenkin muistuttamaan näistä pohdinnoista. Nyt muutama kuukausi myöhemmin väriyhdistelmä näyttää jälleen yhtä kammottavalta kuin ennenkin. Blogin piiristä vaaleanpunaisille ja mintunvihreille hiuslenkeille löytyi onneksi koti, jossa niitä ei syrjitä värinsä vuoksi. Yhtään hiuslenkkiä ei siis vahingoitettu tätä postausta kirjoitettaessa. Autonomian kokemukseni sen sijaan koki jonkinlaisen kolauksen.