Istuin liian suurella tuolilla kymmenien muiden lasten ja vanhempiemme seassa. Kävimme vuorotellen soittamassa hartaasti harjoittelemiamme kappaleita. Minua jännitti niin, että olisin voinut oksentaa. Mutta pakotietä ei ollut. Jokaisen oli omin pikkujaloin käveltävä pianon luo ja soitettava kappaleensa urheasti loppuun saakka. Olisi ollut ajanhukkaa koittaa kieltäytyä kunniasta. Matinean aika tuli joka kevät.
Olin muutaman kaverini kanssa luokan edessä pitämässä pakollista esitelmää. Olimme kahdeksasluokkalaisia ja aiheenamme oli Bolivia. Joitakin meistä jännitti enemmän, joitakin vähemmän. Joistakin meistä jännityksen aisti helpommin, joistakin ei laisinkaan. Kesken esitelmämme yleisöstä kuului kysymys: minkä värinen on paloauto? Ei ollut vaikea arvata, mihin kategorioihin minä kuuluin. Ja poskeni punoittivat taas entistä syvemmin paloauton värisinä.
Välillä kohtaan niitä pienempiä ihmisiä, jotka ovat nyt elämässään samanlaisten fiilisten keskellä. Heitäkin jännittää välillä aivan kuollakseen, että he epäonnistuvat, tai että heistä ei enää tykätä, jos he epäonnistuvat. Sydämeni liikahtaa heidän puolestaan, mutta minä tiedän mitä sanoa heille silloin. Muruseni, sä osaat kyllä, ja mä luotan suhun. Ja vaikka tämä menisikin tällä kertaa pieleen, niin rakastan sua silti, ja sä olet aina mun lemppari.
Eilen istuin muutaman sadan ihmisen edessä aikeissa astua pian mikin taakse. Lavalla katselin ihmisten kasvoja, joista moni oli kovin tuttuja, osa vieläpä kovin rakkaita. Ei minua enää niin kamalasti jännittänyt. Tarpeeksi monta kertaa kun on tilanteissa, joissa joutuu jännityksensä kohtaamaan, niin se menettää ihmeesti voimiaan. Ja silti minusta tuntui, että niistä rakkaista kasvoista kaikki sanoivat minulle noita sanoja, joita nykyään toistelen niille pienemmille. Ihan kuin he kaikki olisivat varmuuden vuoksi vakuutelleet, että kotona ei tarvitse jännittää.
kaleidoskooppi.net 