Mene ja seikkaile!

Siinä me istuimme pöydän vastakkaisilla puolilla omiin askareisiimme uppoutuneina. Kesken kaiken, aivan arvaamatta kohotit kysyvän katseesi minuun.

Oonko mä joskus sanonut sulle jotain mikä on loukannut sua ja jäänyt sun mieleen?

Katsoin sinua yllättyneenä ja näin vakavat, vilpittömät silmäsi. Odotit vastaustani luottaen siihen, että sanoisin sen mikä totta on.

Ei, et ole sanonut mitään sellaista, vastasin varmasti.

Katsoimme toisiamme, ja huolesi vaihtui huojennukseen. Hetken hiljaisuuden jälkeen ymmärsin vihdoin kysyä sinulta.

Oonko mä joskus loukannut sua tai sanonut jotain mikä on jäänyt painamaan sun mieltä?

Ei, et sä oo, sinä vastasit yhä lujasti silmiini katsoen. Ja olin varma, että silmistäsi pilkahteli anteeksianto. Hymyilimme.

Jatkoimme pöydän ääressä omia puuhiamme. Vasta myöhemmin tajusin, mitä sinä olit sanoillasi tehnyt. Ymmärsin, että sinä olit juuri taiten tarkistanut, että pöytä välissämme on murusista puhdas. Sinä olit varmistanut, että kaikki on valmista lähtölaskentaan. Sinä olit hyvästellyt minut. Ja nyt sinä olit valmis lähtemään toisille teille.

Mutta minä en ollut valmis lähtöösi ensinkään. Mietin musertuneena, olinko sittenkään rakastanut tarpeeksi ja kaikilla olemassa olevilla keinoilla. En kestänyt, että lähtösi aika tuli sitten lopulta niin kamalan nopeasti. Kätkin kuitenkin kyyneleeni sinulta, sillä eiväthän ne kuuluneet kannettaviksesi. Ne olivat minun osani. Sinulle kuuluivat vapaus, unelmat ja syvä, kupliva ilo! Ja niinpä viimeiset viikkomme minä hymyilin sinulle rohkaisevasti, haaveilin kanssasi tulevaisuudestasi ja sanoin että elämä on ihmeellistä, mene ja seikkaile!

Vielä vuosien jälkeenkin muistan sinut elävästi siinä pöydän toisella puolen ja vielä vähän myöhemmin seisomassa edessäni viimeistä kertaa. Niin nopeasti en pysty sinua ajattelemaan, etteikö sydämeni ehtisi täyttyä ilosta, ylpeydestä ja haikeudesta. Enkä minä tule koskaan valmiiksi päästämään sinua. Mutta minä halaan sinua taas ja kuiskaan perääsi: ole rohkea, olet rakas ja nähdään taas!