Pitkään oli ollut sellainen selittämätön solmu sisällä.
Unelmia uudesta,
aavistuksia aluista,
mutta en saanut siitä sekamelskasta selvää.
Liian monta hentoa haavetta,
kiperää kysymystä,
arkista ajatusta.

Sitten selkeni.
Tuiki tavallisena tiistaina,
kotisohvalla kynä kädessä.
Solmu suoristui ja purkautui paperille.
”En oo kyllä pitkään aikaan vaan ollut”, tajusin tuumivani.

Niinpä.
Olisipa aina aikaa keskittyä kuuntelemaan.