Avainsana: ystävyys

suhteet

Yksin

julkaissut Minna1 kommentti artikkeliin Yksin

Yhteiskuntamme palkitsee onnistujia, ja yhä useammin onnistumisen mitta on sosiaalinen menestys. Yksinäiset ovat marginaalissa, joka nostetaan esiin juhlapuheissa ja huolestuneissa asiantuntijalausunnoissa. Ja kuitenkin.

Yksinäisyys on läsnä useamman arjessa kuin koskaan.

Yhteisöllisyys on murtunut. Huolehtiminen hävinnyt. Ymmärrys lähimmäisyydestä väljähtänyt. Presidentti Niinistö nosti uudenvuodenpuheessaan esiin tarpeen osallisuudelle ja yksinäisyyden torjunnalle. Arvostettu teologinen mentori Klaus Korhonen puolestaan toi huolen käytännölliselle tasolle ihmetellessään kadonnutta tervehtimiskulttuuriamme (HS 31.1.17).

Tiedämme sosiaalisen median kautta jopa satojen ihmisten arjesta ja ajatuksista, mutta emme löydä kännykästä yhtään puhelinnumeroa, johon tohtisimme soittaa yksinäisen illan täyttämiseksi. Tykkäämme kymmenistä somepäivityksistä, joissa onnelliset kasvot kokoontuvat yhteisen ruokapöydän ympärille tai iloisen harrastuksen äärelle. Antaisimme mitä vain, jos meilläkin olisi joku, jonka kanssa istahtaa teelle tai käpertyä sohvalle.

Pyyhimme reaalimaailman kyyneleet yksinäisyydessä, jotta jaksamme jakaa hymiöitä somessa. Haaveilemme Frendit-sarjasta tutuksi tulleesta tiiviistä porukasta, joka ei vain jaa arkisia iloja ja huolia, vaan kestää yhdessä läpi riitojen ja rakkaussurujen. Elämme todellisuudessa, jossa sairastaminen juhlapäivinä tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta, koska silloin ei tarvitse miettiä, kuinka yksin terveenä juhlisi.

On helppo sysätä syy yhteiskunnalle ja Niille Muille, jotka jossain jotain tekevät – ja jättävät tekemättä. Onko liian vaikeaa kantaa oma vastuumme? Avata omat silmämme ja korvamme? Jopa oma ovemme?

Kuka ylittää yksinäisyyden rajan ja uskaltautuu kohtaamaan toisen, ehkä yhtä yksinäisen? Löytyykö idyllisistä, instakelpoisista seurueista joustavuutta uusien mukaan ottamiseen? Tarjoaisiko joku yksinäisyydellä moneen kertaan nöyryytetyille helpon pääsyn yhteyteen?

Entä ihminen ihmistä, silmästä silmään. Se auttaa näkemään, vaikka toisen avuntarpeen. Auttaa ymmärtämään, että toisellakin on tavoitteita tai vaatimuksia. Taikka opettaa tunnistamaan vaaran ja hallitsemaan pelon.

Varjojen maailma vaatii vastineen. Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.

– Presidentti Sauli Niinistö

 

arki

Yli tuhat lahjaa

julkaissut SuviJätä kommentti artikkeliin Yli tuhat lahjaa

Olin miettinyt aihion tähän tekstiin jo pari päivää ennen vuoden vaihtumista. Herättyäni eilen uuden vuoden ensimmäiseen päivään, avasin puhelimeni ja luin uutisista jälleen yhdestä viattomia kohtaan tehdystä iskusta. Aloin heti epäröidä voiko tätä postausta ollenkaan julkaista. Eikö olisi vähän kornia kirjoittaa metsäretkistä, aamukahveista ja teehetkistä, kun maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa? Päätin kuitenkin kirjoittaa ja julkaista. Tekstin lopussa oleva sitaatti perustelee sen, miksi nyt(kin) on oikea hetki kirjoittaa ja iloita juuri niistä metsäretkistä, aamukahveista ja teehetkistä.

blogikuva1

Niin kauan kuin muistan, mulla on ollut vuoden lopussa tapana pysähtyä muistelemaan mennyttä vuotta ja sen parhaita hetkiä sekä haaveilla vähän tulevasta. Mulle on tietysti ominaisinta tehdä tällainen katsaus listojen muodossa. Ajankohta vaihtelee, mutta aina uudenvuoden tienoilla kirjoittelen muistivihkoon kuluneen vuoden parhaita tapahtumia ja palaan edellisvuoden katsaukseen tarkistamaan, mitä mä silloin vielä edessä olleelle vuodelle oikein toivoin. Toinen osa prosessia on tulevan vuoden haaveet: mitä toivoisin tapahtuvan, mihin haluan panostaa, missä haluan kehittyä. Joku voisi kutsua niitä uudenvuoden lupauksiksi, mä puhun itselleni yleensä haaveista tai tavoitteista. Tänäkin vuonna osa haaveista on sellaisia, joiden tiedän toteutuvan lähes sataprosenttisen varmasti. Jotkut haaveet sen sijaan kirjoitan jo ties kuinka monetta kertaa listaani. Ehkä tänä vuonna.

blogikuva2

Toivominen ja haaveileminen on ihanaa ja tärkeää, mutta elämä saattaa käydä vähän työlääksi, jos jatkuvasti vain haikailee paremman tulevaisuuden perään. Vastapainoksi suosittelen harjoittamaan kiitollisuutta nykyhetkestä. Noin puolitoista vuotta sitten luin Ann Voskampin Tuhat lahjaa -kirjan. Kuten yleensä, en muista kirjasta enää paljonkaan, mutta sillä oli silti suuri vaikutus mun elämään: aloin pitää listaa kaikista pienistä hyvistä asioista elämässäni, lahjoista. Tavoitteena oli kerätä tuhat lahjaa ja ideana lahjojen kirjaamisessa on oppia olemaan kiitollinen pienistäkin asioista. Listafriikki sisälläni tietysti syttyi ajatukselle heti, ja elokuussa 2015 aloin pitää omaa kiitollisuuspäiväkirjaani. Pari viikkoa sitten, juuri sopivasti ennen mun uudenvuoden mietiskelyjä, sain täyteen tuhat lahjaa. Tässä otteita listasta:

  1. syysretki ystävien kanssa
  2. sieniretki
  3. ystävien kauniit sanat
  4. ensilumi
  5. postikortit
  6. siisti koti
  7. yllätysiltateet ystävillä
  8. pyöräretki
  9. puhtaat ikkunat
  10. hyvä kirja
  11. rauhallinen aamu
  12. ensimmäinen hörppy aamukahvista

Isoja ja pieniä asioita. Listalla useimmiten keskenään tuntuvat vuorottelevan postikortit, retket, hetket ystävien kanssa, auringonvalo ja hitaat aamut. Kun listaamisen makuun kerran pääsee, niin kymmenen kohdan löytäminen ei ole homma eikä mikään. Nyt kun tämä lista on päätöksessään, täytynee keksiä joku uusi tapa pitää itsensä kiitollisena kaikesta siitä, mitä on tässä ja nyt. Tai sitten aloitan alusta ja kerään uudet tuhat lahjaa. Oon nimittäin varma, että hyvien asioiden kirjaaminen ylös saa mut myös pikkuhiljaa huomaamaan niitä enemmän.

blogikuva3

“Ei maailma kaipaa lisää vihaa tai raivoa. Mitä maailmaa hyödyttää se, että kieltäydymme ilosta pysyäksemme lojaaleina kärsiville lähimmäisillemme, se ei lievitä heidän kärsimystään. Ilo lievittää. Ne, jotka rohkeasti keskittyvät siihen, mikä on hyvää, totta ja kaunista, vaikka pientäkin, ja etsivät iloa arkipäivästä ja kiittävät siitä, ovat muutoksen tuojia.” – Ann Voskamp

Kuvituksena viime vuonna erityistä iloa tuottaneita luontohetkiä.

arki

Muruseni, mä luotan suhun!

julkaissut HeiniJätä kommentti artikkeliin Muruseni, mä luotan suhun!

Istuin liian suurella tuolilla kymmenien muiden lasten ja vanhempiemme seassa. Kävimme vuorotellen soittamassa hartaasti harjoittelemiamme kappaleita. Minua jännitti niin, että olisin voinut oksentaa. Mutta pakotietä ei ollut. Jokaisen oli omin pikkujaloin käveltävä pianon luo ja soitettava kappaleensa urheasti loppuun saakka. Olisi ollut ajanhukkaa koittaa kieltäytyä kunniasta. Matinean aika tuli joka kevät.

Olin muutaman kaverini kanssa luokan edessä pitämässä pakollista esitelmää. Olimme kahdeksasluokkalaisia ja aiheenamme oli Bolivia. Joitakin meistä jännitti enemmän, joitakin vähemmän. Joistakin meistä jännityksen aisti helpommin, joistakin ei laisinkaan. Kesken esitelmämme yleisöstä kuului kysymys: minkä värinen on paloauto? Ei ollut vaikea arvata, mihin kategorioihin minä kuuluin. Ja poskeni punoittivat taas entistä syvemmin paloauton värisinä.

Välillä kohtaan niitä pienempiä ihmisiä, jotka ovat nyt elämässään samanlaisten fiilisten keskellä. Heitäkin jännittää välillä aivan kuollakseen, että he epäonnistuvat, tai että heistä ei enää tykätä, jos he epäonnistuvat. Sydämeni liikahtaa heidän puolestaan, mutta minä tiedän mitä sanoa heille silloin. Muruseni, sä osaat kyllä, ja mä luotan suhun. Ja vaikka tämä menisikin tällä kertaa pieleen, niin rakastan sua silti, ja sä olet aina mun lemppari.

Eilen istuin muutaman sadan ihmisen edessä aikeissa astua pian mikin taakse. Lavalla katselin ihmisten kasvoja, joista moni oli kovin tuttuja, osa vieläpä kovin rakkaita. Ei minua enää niin kamalasti jännittänyt. Tarpeeksi monta kertaa kun on tilanteissa, joissa joutuu jännityksensä kohtaamaan, niin se menettää ihmeesti voimiaan. Ja silti minusta tuntui, että niistä rakkaista kasvoista kaikki sanoivat minulle noita sanoja, joita nykyään toistelen niille pienemmille. Ihan kuin he kaikki olisivat varmuuden vuoksi vakuutelleet, että kotona ei tarvitse jännittää.