Alamäen kyydissä

En tiedä mistä pitäisi kirjoittaa. En jaksa puhua keväästä, kesäänkin on vielä liian pitkä aika. Lapset ovat sairastaneet paljon, niin kuin kai kaikkien muidenkin lapset. Olo on jotenkin tahmea ja väsynyt. Sisälläni räpyttelevät näkymättömät siivet, jotka pyristelevät lentoon pääsemättä kuitenkaan vapaaksi. Ne hipaisevat vatsani pohjaa, mutta pysähtyvät juuri kun meinaan saada niistä kiinni.

En osaa sanoa sitä ääneen, en kirjoittaa paperille. Se ehtii jokaisessa kadunkulmassa kääntyä näkymättömiin, hidastelee hetken ja pinkaisee sitten taas karkuun. Kiusoitellen antaa minun luulla, että onnistun tavoittamaan, mutta lipsahtaa kuin liukas saippuapala käsistä heti kun pääsen kosketusetäisyydelle.

Elämässäni on viimeisten vuosien aikana tapahtunut koko ajan isoja muutoksia säännöllisin väliajoin. Nyt tuntuu siltä, että on vaikea vain antaa alamäen viedä ja tottua kyytiin. Päässä kaihertaa pelko siitä, että kohta kuitenkin taas tapahtuu jotain. Ja samalla toive siitä, että kai kohta taas jotain tapahtuu.

vuoret

Koko nelihenkinen perheemme vietti viime viikonlopun vuorotellen sängyn pohjalla ja vessan lattialla. Koskaan emme ole olleet yhtä kipeitä. Eikä ehkä koskaan ole perheessämme vallinnut samanlainen yhteenkuuluvuuden tunne.  Pahimmalla hetkellä mieheni ojensi kätensä sängyn toiselta laidalta silittämään omaani, ja kuiskasi ”En olisi missään muualla mieluummin”. Minäkin rauhoitun, siivet lakkaavat räpyttelemästä, ja voin vihdoin pysähtyä aloilleni. Tässä on hyvä olla. Muuta ei tarvita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s