”Kivi kiveä hioo”, sanotaan, mutta koskaan ei puhuta siitä, kuinka kipeältä hiotuksi tuleminen useimmiten tuntuu. Ei puhuta siitä, kuinka tuskastuttavalta tuntuu myöntää virheensä ja tunnustaa toimineensa typerästi. Ei nosteta esiin sitä, kuinka raivon partaalle joudut, kun joku osoittaa sinun toimineen lapsellisesti ja kun vielä tiedät hänen olevan oikeassa.
Sillä totuushan on, että läheisissä ihmissuhteissa (niin pari- kuin ystävyyssuhteissa) kivet lyövät kipinää harva se päivä. Kuinka ristiriitaista onkaan, että juuri se henkilö jonka kanssa tunnet syvintä iloa, onnea ja yhteenkuuluvuutta, on samalla myös se, joka parhaiten osaa tuoda esiin kipeimmät kohtasi ja keskeneräisyytesi.
Hiotuksi tuleminen sattuu. Tekee kipeää. Tuntuu inhottavalta ja ärsyttää. Ei huvita läheskään aina. Paljon mukavampaa olisi antaa samalla mitalla takaisin, syytää kiukunpuuskassa oma kuralastinsa toisen niskaan ja kieltää visusti tehneensä koskaan mitään typerää.
Ja silti, kiukunpuuskissanikin, kuitenkin tiedän, että se kaikki on minulle hyväksi. Että se ihminen, joka välillä niin kovin kipeästi hioo kulmiani, on annettu vierelleni tarkoituksella, eikä vähiten juuri siksi, että voisimme yhdessä hioa toisistamme terävimpiä kulmia vähä vähältä pehmeämmiksi.
// Suvi
kaleidoskooppi.net 