Muiden ihmisten elämä on osa päiviäni ihan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Yksi kuva instagramissa, ja tiedän naapureitteni asioista enemmän kuin välittäisin. Yksi päivitys facebookissa, ja näen hyvänpäiväntutustani sellaisia puolia, joita minun tai kenenkään muunkaan ei tarvitsisi nähdä. Kun niin moni tuo elämänsä eteeni kuin tarjottimella, on vain luonnollista reagoida siihen jotenkin. Kummastella, ihastella, vertailla, kadehtia. Muodostaa mielipide asioista, joista normaalisti en edes tietäisi. Ja sitten tuoda mielipiteeni esiin, vaikka minulta ei kukaan olisi mitään kysynyt.
Tulen sellaisen suvun keskeltä, jossa ollaan aina oltu kaikesta jotain mieltä, mahdollisimman kovaäänisesti, ja varsinkin kaikkien muiden asioista. On otettu kantaa, paheksuttu, ihmetelty, voivoteltu. Vuosien saatossa siitä on tullut tapa, minullekin. Nyt olen kuitenkin jotenkin väsynyt siihen. En jaksaisi tulla vedetyksi mukaan elämiin, joissa en oikeasti ole läsnä. Minua ei kiinnosta koko ajan olla jotain mieltä kaikesta ja kaikista. Haluaisin pystyä parempaan, mutta uskotko jos sanon, että se on kamalan vaikeaa? Niinpä alan harjoitella.
4-vuotiaani löi kepillä isosiskoaan. Olen sitä mieltä, että hänen on pyydettävä anteeksi. Ekaluokkalaiseni käveli viime viikolla ensimmäistä kertaa koulumatkansa yksin. Olen sitä mieltä, että hän on hurjan rohkea. Mieheni on koko syksyn ajan joka päivä laittanut ruuan valmiiksi, kun tulen kotiin. Olen sitä mieltä, että hän on sankarini.
Muusta en ole mitään mieltä.
//Anna
kaleidoskooppi.net 