Täytän pyöreitä vuosia muutaman vuoden päästä. Vielä ei ole varsinaista ikäkriisiä näkyvissä, mutta ikääntymistä ja ajan kulumista on silti tullut viimeaikoina mietittyä.
Vuosien varrella olen ollut monenlaisissa rooleissa. Olen ollut tytär, sisko ja koulukaveri. Olen ollut kämppis, ystävä ja kihlattu. Olen ollut opiskelija, kotiäiti ja naapuri. Näistä kaikista palasista olen pikkuhiljaa kerännyt isoa kuvaa kasaan, yrittänyt selvittää itselleni kuka oikein olen.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän luulen tietäväni. Mustavalkoinen on saanut sekaansa lukuisia harmaan eri sävyjä. Jokainen uusi käänne elämässä on tuonut esiin uusia puolia minussa. Monet kerrat olen hämmästyneenä katsonut peiliin ja todennut, että vai niin, ai tällainenkin minä olen. Vai tällä tavalla reagoin tässä tilanteessa, kukapa olisi arvannut! Enää en kaipaa sitä, että määrittelen itseni jonkun toisen mielipiteiden mukaan. Vaikka kuva minusta ei ole läheskään valmis, olen saanut kuitenkin joitakin palasia jo kohdalleen. Ainakin monessa kohtaa tiedän, kuka en ainakaan ole, tai haluaisi olla.
Ympärilläni olevat ihmiset sitovat minut aikaan ja paikkaan, mutta itseni löytääkseni tarvitsen vielä jotain enemmän. Tarvitsen jonkun mittapuun, jonka mukaan voin ojentua täyteen pituuteeni. Tarvitsen raamit, joihin mahdun ja viitekehyksen, johon sovin. En kaipaa suorittamista, en kilpailua, en erinomaisuutta. Tarvitsen rakkautta, joka osoittaa minulle kuka olen silloin, kun itse unohdan.
You say I am loved when I can’t feel a thing
You say I am strong when I think I am weak
You say I am held when I am falling short
When I don’t belong, You say that I am Yours
And I believe
What You say of me
I believe
//Anna
kaleidoskooppi.net 