Uskon puolestasi

En voinut antaa sinulle kovinkaan paljon. En voinut luvata mitään, en poistaa pettymystesi painoa, en raivata esteitä tieltäsi.

Ja kuinka paljon olisinkaan halunnut tehdä sen kaiken! Sydämeni tunsi sinun sydämesi kivun, eikä se voinut olla murehtimatta sitä, mitä sinäkin jouduit käymään lävitse. Sanasi kertoivat epätoivosta. Koit olevasi täysin unohdettu, sivuutettu, yksin jätetty. Miksi minun kohdalleni ei käy yksikään niistä suurimmista haaveista, joita olen toivonut ja rukoillut, kuului kipusi kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen. Niin kovin pitkään.

Sinä yhtenä iltana ollessasi murtunut, sydämessäni kasvoi yhtäkkiä suuri usko. Tiesin oitis, ettei sitä oltu tarkoitettu minulle vaan sinulle. Arvelen, että yhtä vähän kuin minä pystyin uskomaan enää mitään itselleen, sinä pystyit uskomaan mitään sinulle itsellesi. Mutta minun sydämeni pystyikin uskomaan sinun puolestasi!

Niinpä annoin kaiken uskoni sinulle. Tarjosin sen lepopaikaksesi, johon nojautua oman epäuskosi ja toivottomuutesi keskellä. Puhuin siitä sinulle: Rukoilen niin kauan, että ovi avautuu. En lakkaa pyytämästä puolestasi ennen kuin uusi sivu kääntyy. Anon puolestasi kunnes kasvot kääntyvät puoleesi. Sinä et ole unohdettu, sinä olet rakastettu. Uskon, että sinulle on tulossa jotain ihanaa!

Enkä pelännyt pyytää oikeilla sanoilla, sanoittaa sitä mitä itse puhuisit jos enää yhtään uskaltaisit. Kerta toisensa jälkeen toin hellästi valoon unelmiasi, joita itse koitit sydämestäsi pois lakaista. Koska uskoin puolestasi, pystyin pyytämään puolestasi rohkeasti.

Niinäkin päivinä, kun kasvoillasi oli valoa ja sanoissasi iloa, minä pyysin kohdallesi suurimpia unelmiasi. Pystyin melkein kuulemaan sydämesi salaisen kuiskeen: Uskotko tänäänkin, vieläkin? Muistatko minua ja toteutumattomia unelmiani niinäkin päivinä, kun osaan nähdä ympärilläni hyvää? Pyydätkö puolestani, vaikka en sivulauseessakaan kerro sitä sinulta toivovani? Ethän vain jätä sanomatta ääneen yhtäkään minun haaveistani!

Silloinkin kun kyyneleet valuivat pitkin kasvojasi kesken rukousteni, tiesin, että lepäsit vasten sydämeeni annettua uskoa. Olin varma, että siellä missä on aavistuskin uskoa, kasvaa aina myös toivoa.

// Heini