Kuinka vähän silloin tiesimmekään. Olimme niin kovin nuoria ja silti – tai ehkä juuri siksi – niin kovin varmoja itsestämme ja toisistamme. Elämämme kulkivat rinnakkain ja askeleemme sopivat yhteen vierekkäin astellessamme.
Elämä ei ollut vielä jättänyt meihin jälkiään. Seisoimme samassa risteyksessä
reput tyhjinä
takit auki
näköaloja tiiraillen.
Minkä polun valitsisimme? Mihin suuntaan lähtisimme?
Tai paremminkin: mihin suuntaan meidät vietäisiin?
Polkujemme alussa olimme niin lähekkäin.
Sen risteyksen ja tämän päivän väliin mahtuu tuhansia hetkiä, pieniä ja suuria valintoja, jotka ovat määrittäneet polkujemme suuntaa. Paljon sellaista, jota emme ole voineet valita. Emmekä varmasti olisi itsellemme valinneet, jos se olisi käsissämme ollut.
Ja minusta tuntuu, että kaikki se väliin jäänyt ja vuosien aikana tapahtunut tai tapahtumatta jäänyt on muovannut meistä ja elämistämme niin kovin erilaiset. Matkan varrella reppuun on kertynyt monenlaista, ja kaikki se lasti on piirtänyt erilaisuutemme yhä selvemmin esiin. Oli helpompaa olla lähellä silloin, kun niin moni iso askel oli vielä ottamatta, valinta tekemättä ja kipu kokematta.
Reput tyhjinä olimme niin samanlaisia.
// Suvi
kaleidoskooppi.net 